"Hyvä Jumala!" huudahti silloin Jim Airth ja jäi seisomaan paikalleen.
Hän oli keksinyt lady Inglebyn valkoisen hameen hietikolla tulipunaisen päivänvarjon takana.
"Hyvä Jumala!" sanoi Jim Airth.
Sitten hän tähysteli taivaanrantaa. Ei ainoatakaan venettä näkyvissä.
Nopein katsein hän tarkasti kallioita, joita pitkin hän oli tullut. Ei elävää olentoa nähtävissä.
Katse siirtyi edelleen kalastajakylään. Ohuet, ylöspäin kohoavat savunauhat osottivat savupiippujen paikkaa. "Ainakin kolme kilometriä", mutisi Jim Airth. "En ehtisi juosta sinne ja palata takaisin veneellä vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa."
Sitten hän katsoi alas poukamaan.
"Kummaltakin puolen pääsy katkaistu. Vesi nousee hänen jalkoihinsa kymmenessä minuutissa ja huuhtoo kallion juurta kahdenkymmenen minuutin perästä."
Juuri sen paikan kohdalla, missä hän seisoi, enemmän kuin puolitiessä kallion äyräältä alaspäin, oli noin kuuden jalan pituinen ja neljän jalan levyinen kallionkieleke.
Laskeutuen töyrään ylitse ja pidellen kiinni ruohotupsuista, vaivaispensaista, ulkonevista kivistä ja kallion kyljessä olevista halkeamista hänen onnistui päästä tuolle kielekkeelle, pudottautuen viimeiset kymmenen jalkaa ja säilyttäen hyppäyksen jälkeen tasapainonsa miltei yli-inhimillisellä ponnistuksella.