Hän pysähtyi hetkiseksi, mittasi matkan huolellisesti silmämäärällä ja kurottui sitten katsomaan alas. Oli jälellä kuusikymmentä jalkaa äkkijyrkkää rinnettä, missä ei ollut minkäänlaista tukea jalalle eikä kiinnityskohtaa kädelle.
Jim Airth napitti kiinni norfolkilaistakkinsa ja tiukensi vyönsä. Soluen sitten jalat edellä kielekkeen reunalta hän liukui alas selällään, taivuttaen polvensa juuri samassa silmänräpäyksessä kun hänen jalkansa tömähtivät raskaasti hiekalle.
Hetkiseksi jysähdys typerrytti hänet. Sitten hän nousi ylös ja katsoi ympärilleen.
Hän seisoi kymmenen kyynärän päässä punaisesta päivänvarjosta sillä kapealla hietikkokaistaleella, jota nousevan vuoksen nopeasti lähenevät aallot eivät vielä olleet peittäneet.
Kymmenes luku.
"O-HII, O-HEI!"
"Kamee-rintaneulan holhous", mutisi lady Ingleby ja aukaisi äkkiä silmänsä. Taivas ja meri olivat paikoillaan kuin ennenkin, mutta niitten välillä, lähempänä kuin kumpikaan niistä, seisoi Jim Airth katsoen häneen jännitetty loiste sinisissä silmissään.
"Kas, minä olen nukkunut!" sanoi lady Ingleby.
"Niin olette", sanoi Jim Airth; "ja sillä aikaa aurinko on laskenut ja — vuoksi noussut. Sallikaa minun auttaa teitä ylös."
Lady Ingleby asetti kätensä Jim Airthin käteen, ja Jim Airth auttoi hänet jaloilleen. Myra seisoi hänen vieressään tuijottaen suurin, hämmästynein silmin paisunutta merta, hyrskyäviä laineita ja kapeata hietikkokaistaletta.