Ja Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. "Uskon kyllä että hän oli", sanoi hän lempeästi. "Mutta jos olisitte ollut vanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte menetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän."
Ja Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa kertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli merkitystä, oli se, että — selittäen tai selittämättä — Jim Airth ymmärsi.
"Ja nyt — sanokaa minulle", huomautti Myra vienosti.
"Ah, niin", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella. "Minun kokemukseni ovat vailla parasta ja käsittävät samaten kymmenen pitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän. Menin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman, tavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut. Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei hän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi; ja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin kiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut minulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen — minua vanhempi mies — joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan. Hänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä menin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin — vaimoni lähti luotani."
Jim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli pilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen rytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä vastaan heidän alapuolellaan.
"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin hänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En koskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli tehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut, turmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut Jumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema meidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta juhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa? Minusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla olisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi. Alussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen rikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta ja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin suurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen on anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla kuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä, kaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten — vaimoni kuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon siirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen Targain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja täällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt voitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella kammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa palvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin vielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon sydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella halajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää tulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta. Mutta — satuprinsessani, saanko sanoa sen? — jo päiviä sitten aloin tuntea varmaksi että teissä — TEISSÄ suurin kultakirjaimin — ulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä hetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte puutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE olitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon, etten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan tullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte minulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette vapaa. — Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein pahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota ette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi 'Jimiksi'."
Vastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean villakankaisen takin hihaa vasten. "Jim", sanoi hän, "oi, Jim!"
— — —
"Te siis tunnette Inglebyt?" huomautti Jim Airth hetken perästä.
"Tunnen", sanoi Myra.