Oli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä pimeyteen.
Sitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. "Ollakseni aivan rehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin onnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt mitään — en elämästä enkä rakkaudesta; enkä — kuinka voisin selittää, Jim Airth? — enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä vuotena."
"Oletteko ollut onneton?" Jim Airth kysyi tämän hyvin matalalla äänellä.
"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman ystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein hämärästi, että olin jäänyt ilman parasta elämässä. Nyt — tiedän että niin oli."
"Kuinka kauan olette ollut — kuinka kauan hän on ollut kuolleena?"
Syvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.
"Seitsemän kuukautta", vastasi lady Ingleby. "Mieheni kaatui hyökkäyksessä Targaita vastaan."
"Targaita vastaan!" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi hämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "Ah, niin; tietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs."
Mutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon alkoi selvetä.
Kersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen hienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean syntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies ja erinomainen — mutta, hyvä Jumala! Hänen miehensä! Mutta kahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat lakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten sukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta — kersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut Targain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välillä oli jokin yhdysside.
Sitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen vierellään pimeässä: "Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta…"