"Hänellä ei ollut poikaa", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä hillityksi. "Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo nimi ainoa, jota hän mainitsi?"
"Ainoa, mitä minä kuulin", vastasi Jim Airth.
Silloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa ympärille.
"Jim", kuiskasi hän katkonaisesti, "ette kertaakaan ole lausunut minun nimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä ystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko ikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa minun kuulla se nyt, minä pyydän."
Jim Airth laski suuren kätensä hänen molempien käsiensä päälle.
"En voi", sanoi hän. "Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä — se merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan päälle. Sitten — oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?"
Tämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin oli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne tarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen erikoinen vahva puolensa?
"Jim", sanoi hän, "eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi nälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle lähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään että se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika varmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia heillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa ja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko sitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan luulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?"
"Sen voimme pian sanoa", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa hypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi tulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa tulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä olevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi tuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin käsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.
"Puoli yksitoista", sanoi Jim Airth. "Neiti Amelia Murgatroyd on pannut yömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: 'Hyvää yötä, kesä, hyvää yötä, hyvää yötä', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on ristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: 'Nyt minä nukun'."