Alaprioritar kiiruhti edelleen.
Rypistäen synkkänä otsaansa kumartui vanha Antony katsomaan äiti alapriorittaren ohitse pylväskäytävää pitkin kaukaiseen eteiseen.
Sisar Mary Seraphine oli ennättänyt kammioonsa. Ovi oli suljettu.
Antony muorin polvet natisivat hänen noustessaan, mutta kurttuiset kasvot olivat taasen käyneet iloisiksi.
"Saatpa illallisliemeesi papuja", hän sanoi. "Yhden 'vaimosta', toisen 'kanatarhasta' ja kolmannen siitä, että uhkasit rangaista, kun minä vain hymisin heleän 'ameneni'. Minä annan sinulle papuja — oikeita risiinipapuja!"
Hän laskeutui portaikkoa, työnsi raskaan oven kiinni, lukitsi sen ja veti pois avaimen. Sitten hän suuntasi askeleensa kunnianarvoisan äidin kammiota kohti.
Matkalla hän pysähtyi erään oven edustalle ja kuunteli painaen korvansa tammilaudoitusta vasten. Sitten hän riensi edelleen, koputti kunnianarvoisan äidin kammion oveen ja saatuaan luvan astua sisään kiirehti kammioon, sulki oven jälkeensä ja laskeutui polvilleen.
Prioritar seisoi ikkunan ääressä tuijottaen auringonlaskun kultaiseen loistoon. Hän oli sillä haavaa kaukana ympäristöstään. Hänen mielensä heijaili noiden purppurahohteisten linnojen tuolla puolen.
Hetken kuluttua hän kääntyi ja näki vanhuksen polvillaan oven luona.
"Mikä nyt on asiana, rakas Antony?" hän virkkoi lempeästi. "Nouse pystyyn! Ripusta avain määräpaikkaansa ja esitä ilmoituksesi. Ovatko kaikki palanneet? Kaikki on kai kohdallaan, kuten tavallisesti?"