Hän oli hallinnut omaa henkeään vieläkin paremmin. Hän oli saavuttanut voiton Maailmasta ja Lihasta; jäljellä oli vain Paholainen. Paholainen on valitettavasti aina jäljellä.
Kun hän pää pystyssä ja kasvoillaan sisäisen vapautuksen tyyni ilme kulki päivänpaisteista käytävää pitkin luostarin korkeata kiviportaikkoa kohti, niin hän oli totisesti monen pelkäämä, useimpien rakastama ja kaikkien kunnioittama.
Ja hänen astuessaan ohitse pudotti vanha Mary Antony, kumartaen melkein maahan asti, ison valkoisen herneen oikean käden peukalon ja etusormen välistä vasemman kätensä kovettuneeseen kouraan.
Priorittaren perässä kulki muuan nunna, kookas hänkin, mutta rakenteeltaan kömpelö. Hänen lyhytnäköiset silmänsä kurkistelivat vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle; pitkä nenä työntyi edelle vainuten mahdollisia rikkomuksia ja häväistysjuttuja; ohuet huulet olivat aina valmiit vetäytymään hymyyn, mielistelevään, ovelaan ja puolustelevaan. Hän asteli kädet rinnoille ristittyinä harrasta ja nöyrää asennetta tavoitellen. Hänen siirtyessään ohitse pudotti vanha Mary Antony kouraansa värittömän ja pilkullisen herneen.
Niin vaelsivat kaikki Valkoiset sisaret ohitse määrätyin välimatkoin, enimmäkseen kasvot hunnun peittämillä, pää kumarassa ja käsivarret ristissä.
Kukin lähti äänettömänä omaan kammioonsa polvistuakseen siellä rukoukseen ja mietiskelyyn, kunnes refektorion kello kutsuisi ilta-aterialle.
Viimeisen edellisen astuessa ohitse havaitsivat vanhan maallikkosisaren terävät silmät, että hän puristi käsiään rintaansa vasten, oli kompastumaisillaan ylimpään askelmaan ja veti henkeään puolittain nyyhkyttäen.
Hänen takanaan saapui nopein askelin alapriorittaren laiha olento, muodoltaan näädän näköinen, valpas, kerkeä, peläten synnin jäävän rankaisematta ja haluten itse päästä rankaisijaksi.
Hän olisi varmaankin kuullut tuon puoleksi tukahdutetun nyyhkytyksen, joka puhkesi edellä kompastelevan hennon olennon rinnasta, ellei vanha Mary Antony olisi äkkiä innostunut juuri sillä hetkellä kajahduttamaan särkyneellä äänellään käheän "Amenen".
Hätkähtäen ja harmistuneena omasta heikkoudestaan kääntyi alaprioritar Mary Antonyn puoleen. "Hiljaa, vaimo!" hän sanoi. "Luostarin pylväskäytävä ei ole mikään kanatarha. Moinen sopimaton hartaus ansaitsisi melkein rangaistuksen. Nouse maasta ja lähde viipymättä askareillesi."