"Viesti", hän sanoi.
Piispa kohotti kirjettä.
"'Mutta', hän luki, 'jos vieläkin uskotte jalon ritarinne Seraphinen lemmityksi, silloin pyydän teitä ilmoittamaan hänelle minun puolestani seuraavaa. Ei yksikään nunna, joka ansaitsee kelpo miehen rakkauden, suostuisi rikkomaan valaansa. Nunna, joka voisi pettää valansa hänen luokseen käydäkseen, tekisi väärin itseään ja häntä kohtaan eikä toisi kerallaan siunausta hänen kotiinsa. Parempi on tyhjä kotiliesi kuin liesi, missä kirous vaanii. Pyydän teitä, jalo herra, ilmoittamaan tämän viestinä tuolle jalolle ritarille minulta — tämän talon priorittarelta — ja käskemään hänen poistua rauhassa, rukoillen itselleen sydäntä, joka nöyränä alistuu Jumalan tahtoon.'"
Piispan ääni vaikeni. Hän oli säilyttänyt siinä rauhallisen sävyn, mutta hänen, oli sittenkin ollut pakko korottaa se jotakuinkin priorittaren viimeisen ilmoituksen arvokkaalle tasolle, ja viimeiset sanat hän lausui syvästi liikutettuna.
Hugh d'Argent kumartui eteenpäin nojautuen kyynärpäillään polviinsa; sitten hän antoi pään vaipua käsien varaan ja jäi liikkumattomaksi tähän asenteeseen.
Suojaristikko oli pudonnut alas. Sen rautapiikit lävistivät hänen sielunsa.
Mora oli hänen omansa ja kuitenkin menetetty.
Tämä viimeinen sana, joka lausuttiin piispan suulla, mutta priorittaren oman korkean aseman arvokkuudella, tuntui tarkoitetun sammuttamaan viimeisenkin toivon säteen hänessä.
Kun hän istui siinä pää kumarassa, ajoivat hurjat ajatukset toinen toistaan hänen aivoissaan. Hän oli jälleen Moran kanssa maanalaisessa käytävässä. Hän polvistui lemmityn jalkoihin lyhdyn keltaiseen valokehään. Moran hellät kädet, nuo naisen kädet, lujat, mutta silti lempeät, laskeutuivat hänen päänsä päälle; sormet liikkuivat tyynnyttävästi koskettaen edes ja takaisin hänen tukassaan. Sitten — kun hänen lempensä ja kaipionsa murtautuivat vapaiksi hillinnästä — tuli antautuminen.
Oi! kun Mora lepäsi hänen sylissään, miksi päästi hän hänet? Tai kun Mora oli avannut oven ja hämärä harmaa valo lipui alas kryptaan kuin helmenkarvainen aamunkoitto merellä, miksi oli hän houkon lailla noussut portaita yksin ja jättänyt lemmittynsä sinne alas? Miksei hän ollut kietaissut vaippaansa tämän ympärille ja kantanut häntä ylös, tapahtuipa se sitten suostuen tai suostumatta? "Miksi?" huusi epätoivon demooni hänen sielussaan.' "Voi, miksi!"