Palatsi sijaitsi samalla puolen tuomiokirkkoa kuin kaupungin pääkatu, siitä ulottui tie suoraan ulkoportille, Tithingiin ja Valkoisten sisarten nunnaluostariin Whytstonessa. Kuinka omituista oli ajatella, että hänen allaan oli tuo peninkulman pituinen pimeä käytävä; että juuri palatsin alla, niin lähellä tuomiokirkkoa, he kaksi olivat yhdessä kulkien tietäneet merkillisen toivioretkensä olevan päättymäisillään. Mutta silloin —
Hän saattoi kuulla piispan kääntävän pergamenttia.
Kuinka vapaana hopeinen kuu purjehti myrskyisellä taivaalla, aivan kuin ylevät kasvot, jotka levollisina pilkistävät tuon tuostakin esiin hämmentävien ajatusten ja epäilysten keskeltä.
Kahdessa yössä kuu ennättäisi kehittyä melkein täydeksi. Ratsastaisiko hän silloin Warwickiin yksinään vai olisiko hänellä toinen rinnallaan?
Kuten piispa oli sanonut, hän oli kertonut Moran ratsastaneen kaiken päivää kuin lintuna liidellen pitkin ketoja. Mutta nyt hän kuvitteli kernaimmin hänen ratsastavan Ikonin selässä jokiniityllä huntu perässä liehuen, "kasvoillaan tarkoitusperäisen säteilyn valo".
Ah, tulisiko hän? Tulisiko hän vai jäisikö tulematta? Jäisikö hän tulematta vai tulisiko hän?
Kuu oli nyt pilven peitossa; mutta hän voi nähdä pilven reunan hopeoituvan.
Jos kuu purjehtisi vapaaksi pilven takaa, ennenkuin hän ennättäisi laskea kahteentoista, silloin Mora tulisi.
Hän alkoi laskea verkalleen.
Yhdeksään jouduttaessa kuu oli vielä peitossa; ja ritarin rohkeus lamaantui.