"Minä palasin Englantiin vähän sen jälkeen kuin sinun morsiamesi oli liittynyt Whytstonen nunnaluostariin. Minut nimitettiin piispaksi tähän Worcesterin hiippakuntaan, jolloin jouduin hallitsemaan Valkoisia sisaria hengellisissä asioissa. Ystävyyssuhde priorittaren ja minun välillä on tuottanut minulle itselleni mielenkiintoa, hauskuutta ja todellista apua ja toivoakseni hänenkin laitansa on ollut sama. Luullakseni kerroin sinulle illallispöydässä, että monta vuotta sitten olin tavannut hänet hovissa, missä toimin kuningattaren rippi-isänä ja hänen hovinaistensa opettajana. Mutta priorittaren ja minun kesken ei ole koskaan viitattu tuohon varempaan tuttavuuteen. Epäilen, tokko hän tunsikaan sitä raihnaista, valkotukkaista prelaattia, joka saapui Italiasta, tuoksi voimakkaaksi partaniekka-papiksi, jonka hän oli tyttövuosinaan tuntenut nimellä" — piispa vaikeni ja katsoi kiinteästi ritariin — "isä Gervaise."

"Isä Gervaise!" huudahti Hugh d'Argent kohottaen kättään tehdäkseen ristinmerkin vainajaa mainittaessa, mutta hilliten tämän vaistomaisen liikkeen nähdessään jotain merkillistä noissa terävissä sinisissä silmissä. "Isä Gervaise, jalo herra, hukkui myrskyssä. Laiva joutui haaksirikkoon, eikä ketään sen väestä ole sen koommin tavattu."

Ritari puhui asiastaan vakuutettuna; mutta juuri hänen puhuessaan valtasi hänet hämmästyttävä totuus saaden hänet mykistymään. Äkkiä hän tiesi, minkä vuoksi piispan silmät olivat viipymättä voittaneet hänen pelottoman luottamuksensa. Niiden kirkkaasta syvyydestä oli katsellut häntä lapsuuden uskollinen ystävä. Usein hän oli etsiskellyt muististaan, kun piispa oli väittänyt tunteneensa hänet poikavuosina, ja oli kummastellut, ettei voinut laisinkaan muistaa Symonia vieraana vanhempiensa kodissa.

Nyt — tänä salaisuuden paljastumisen hetkenä — kuinka selvästi hän saattoikaan nähdä tuon kuuluisan papin, yllään ruskea kaapu, viitta ja hilkka, vyöllään köysi, pää kiireeltään paljaaksi ajettuna, leuassa ruskea parta, sandaalijalkaisena astelevan avarassa hallissa, seisovan asehuoneessa tai kiipeävän Cumberlandin kukkuloita käydäkseen Pyhän kummun kappelissa ja sen vierellä asustavan erakon vieraana.

Kuten käy lapsuuden muistelmissa, niin nytkin vähäisimmät, joutavimmatkin yksityiskohdat heräsivät eloon kirkkaina kuin kristalli. Nykyisyys oli unohtunut, tulevaisuuteen ei kiinnitetty huomiota tuon kaukaisen menneisyyden siirtyessä äkkiä niin viehättävän lähelle.

Piispa antoi hänen rauhassa todeta tämän. Sitten hän puhkesi puhumaan.

"Tosin laiva joutui haaksirikkoon, Hugh; tosin ei ketään, joka oli siinä purjehtinut, nähty sen koommin. Ja jos nyt kerron sinulle, että muuan uija kauvan ponnisteltuaan ajautui kallioiselle rannalle, poti monta viikkoa kuolemansairaana erään kalastajan matalassa majassa, nousi viimein vuoteesta entisen itsensä raihnaisena varjona huomatakseen tukkansa muuttuneen valkoiseksi tuona epätoivon yönä, havaitakseen ettei kukaan tuntenut hänen nimeään eikä asemaansa, että — jättäen isä Gervaisen tappioineen valtameren pohjaan — hän voi ajaa partansa ja matkata Roomaan minkä nimisenä vain halusi; jos kerron sinulle kaiken tämän, niin uskon sinulle salaisuuden, Hugh, jonka kaikkina näinä vuosina on tuntenut vain eräs toinen henkilö — Hänen Pyhyytensä Paavi."

"Isä!" huudahti ritari syvästi liikutettuna; "isä" — Sitten hänen äänensä murtui. Hän vaipui toiselle polvelleen piispan eteen ja ojensi tätä kohti ristityt kätensä.

"Mikä outo asia olikaan tapahtunut? Suuresti rakastettu ja kauan murehdittu henkilö oli noussut kuolleista; mutta se nainen, joka oli häntä parhaiten rakastanut ja eniten surrut, oli itse siirtynyt Varjojen Valtakuntaan eikä ollut enää täällä ihmettelemässä ja riemuitsemassa.

"Isä", sanoi Hugh, kun voi taasen luottaa ääneensä, "lausuessaan minulle viimeiset sanansa äiti puhui teistä. Lähdin hänen kamariinsa toivottamaan hänelle hyvää yötä, ja yhdessä me polvistuimme ristin ääreen. 'Toistakaamme', kuiskasi äiti, 'nuo pyhät lohdutuksen sanat, joita isä Gervaise aina käski katuvaisten käyttää polvistuessaan kuolevan Lunastajan eteen.' 'Äiti', minä sanoin, 'en tunne niitä.' 'Sinä olit niin nuori, poikani', sanoi hän, 'kun isä Gervaise oli viimeksi meidän parissamme.' 'Lausu minulle ne sanat', minä sanoin; 'tahtoisin kernaasti oppia ne sinun huuliltasi:' Silloin, kohottaen katseensa kuolleen Kristuksen puoleen, äiti virkkoi äänessään syvä kunnioitus ja harras ilo kasvoillaan: 'Hän — elää — ainiaan — ollakseen meidän välimiehenämme.' Ja uuden päivän sarastaessa hänen henkensä oli poistunut."