"Minut on jo otettu vastaan polvistuksin, tyttäreni", hän sanoi ja kuvasi vanhan Mary Antonyn omituista pikku olentoa tervehtimässä eteisen ovella.

Tällöin prioritar nauroi hilpeästi ja kertoi vuorostaan piispalle tällä samaisella paikalla sattuneen kohtauksen, jolloin vanha Antony oli näytellyt herneitään punarinta-satakielelle.

"Mitä herneitä?" tiedusti piispa ja sai siten kuulla koko tarinan noista viidestäkolmatta herneestä, jotka päivittäin laskettiin ja joista muutamat esittivät erinäisiä järjestön jäseniä. "Ja eräs iso valkoinen herne oli hienon ulkomuotonsa vuoksi valittu edustamaan minua itseäni", sanoi prioritar; "ja hyljeksien alaprioritarta ja sisar Mary Rebeccaa mestari Punarinta tupsahti alas ja ryösti minut mukaansa! Kuullessani hätähuutoja minä riensin tänne ja kuulin Mary Antonyn herjaavan satakieltä 'hurmepukuiseksi ritariksi' ja valittavan äänekkäästi minun ryöstöäni. Hänen kuvitelmansa muuttuvat hänelle todellisemmiksi kuin todellisuus."

"Hänellä on uskollinen sydän", sanoi piispa, "ja sukkela äly."

"Uskollinen? Niin", virkkoi prioritar, "uskollinen ja rakastava. Mutta vasta äskettäin olen huomannut rakkauden huolellisuuden ja hartauden varjossa." Prioritar rypisti sileätä otsaansa luoden katseensa poispäin sämpyläsaksan puun lehvikköön. "Kuinka pian me unohdamme tällaisissa paikoissa pelkän muistonkin persoonallisen, inhimillisen rakkauden merkityksestä. Me totumme niin pian kohdistamaan ajatuksemme yksinomaan abstraktiseen tai jumalalliseen."

"Se on tappio", sanoi piispa. Hän kääntyi ja alkoi vitkaan astella pylväskäytävää kohti; "suuri tappio, tyttäreni. Ennenkuin siitä koituu teille korvaamaton tappio, sallisin kernaammin tuon rohkean hurmepukuisen ritarin kantavan teidät pois nopein siivin. Ennemmin punarinta-satakielen pesä, jos siinä asustaa rakkaus, kuin nunnaluostari täynnä kuolleita sydämiä."

Hän kuuli priorittaren hengähtävän äkisti, mutta ei antanut hänelle tilaisuutta puhua.

"'Ja nyt on jäljellä usko, toivo, rakkaus, nämä kolme'", puhui piispa; "'mutta suurin näistä on rakkaus.'"

He kulkivat pylväskäytävän halki. Prioritar kääntyi ovella jääden odottamaan, että piispa astuisi sisään ennen häntä.

"Tämä, herra piispa", hän virkkoi tehden ylevän liikkeen kädellään, "on Uskon ja Toivon tyyssija ja myöskin tuon jumalallisen Rakkauden, joka voittaa sekä Uskon että Toivon."