Munkkien juhlallinen laulu kantautui hiljaa alas kaukaisesta kuorista. Vespermessu oli alkanut.
Ritari astui alttarin ääreen ja lepäsi siinä polvillaan muutaman minuutin, kädet miekkansa ristikahvan ympärille liittyneinä.
Sitten hän nousi ja puhui matalalla äänellä sotureilleen.
"Kun rastas kutsuu, silloin teidän on poistuttava kryptasta ja vartioitava sisäänkäytävää ulkopuolelta; eikä ketään saa minkään syyn nojalla päästää sisään. Kun mustarastas viheltää, silloin te palaatte, nostatte paarit maasta ja kannatte ne kuten ennenkin tuomiokirkosta majataloon."
Sitten ritari palasi alttarin luo ja kumartui paareilla lepäävän miehen puoleen.
"Martin", hän virkkoi puhuen varsin hiljaa, niin että vain hänen luotettava kasvinveljensä saattoi sen kuulla. "Kaikki on hyvin. Toivioretkemme lähenee loppuaan ja, kuten olemme toivoneet, se parantaa monta haavaa. Kun isonkuovin kutsu kajahtaa, hypähdä silloin paareilta ja jätä siteet sen viereen; mene sisäänkäytävän luo vartioimaan sitä sisäpuolelta, mutta älä käännä päätäsi tännepäin, ennenkuin mustarastas viheltää; piiloudu tällöin pylväiden joukkoon äläkä näyttäydy kenellekään, ennenkuin me olemme poistuneet. Pyri sitten täältä pois sopivalla tavalla ja kohtaa minut majatalossa, minne sinun on tultava puutarhan ja ikkunan kautta näyttäytymättä pihassa."
Terävät silmät hymyilivät suostumustaan kääreiden varjosta.
Kumartuen nosti ritari kaapua, kiinnitti sen vasempaan olkapäähänsä, ja veti sen ympärilleen, kooten sen monet poimut suurimmaksi osaksi oikeaan käteensä.
Ylhäällä veisasivat munkit messua Nunc dimittis.
Vähitellen vaikenivat äänet.