Ritarin suonet alkoivat jälleen sykkiä. Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kun määrätyin välin matkoin yhdeksän, kymmenen, yksitoista valkoista olentoa vaelsi ohitse.
Sitten — kahdestoista: pitkä nunna, melkein Moran kokoinen; mutta ei kuitenkaan hän.
Sitten — kolmastoista: oi, siunattu Neitsyt! Oi, Jumalan pyhät! Mora! Hän, hän itse. Mahdotonta oli erehtyä hänen ryhdistään, hänen päänsä kuninkaallisesta asenteesta. Kaikista hunnuista ja viitoista huolimatta hän oli varma asiastaan. Se oli Mora; ja koska hän astui kulkueen keskivaiheilla niin hänen kävisi verraten helposti siirtyminen syrjään. Eikä kuitenkaan — —
Mutta samassa tuokiossa Mora käänsi ohitse astuessaan päätänsä, ja hetkisen ajan hänen silmänsä kohtasivat varjostosta tähystävän ritarin silmät.
Seuraavassa tuokiossa hän oli kadonnut kierreportaikkoon.
Mutta se silmänräpäys riitti. Kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, tiesi Hugh d'Argent samassa, että hänen morsiamensa oli jälleen hänen omansa.
Hänen sydämensä lakkasi jyskyttämästä; suonet sykkivät taasen tasaisesti.
Hänet valtasi suuren, iloisen varmuuden tuottama tyyneys, uskomaton riemu. Ja kuitenkin hän tiesi olleensa siitä varma aina siitä pitäen, kun oi noussut Severnin syvyydestä päivänvaloon kädessään valkoinen kivi.
"Minä luotan rukouksen voimaan… Anna hänet minulle! Anna hänet minulle! Pyhä Neitsyt, anna hänet minulle! 'Veistokuvan hymy'? Ei, herra piispa. Minä luotan rukouksen voimaan!"
* * * * *