ISONKUOVIN KUTSU.
Viimeistä kertaa ritari odotti kryptassa.
Laskettuaan kantamuksensa alttarin ääreen soturit nojausivat kukin pylvääseensä jäykkinä ja välinpitämättöminä, mutta valmiina polvistumaan heti kun vesper-laulu ennättäisi kryptaan ylhäältä kuorista
Mies lepäsi paareilla liikahtamatta, pää siteissä mutta hänen silmänsä olivat valppaat ja kirkkaat ja pään kääntyminen ilmaisi hänen kuulostelevan. Tummansininen, hopealla päärmätty vaippa peitti kauttaaltaan hänen ruumiinsa.
Hugh d'Argent seisoi erään pylvään varjossa vastapäätä seinässä olevaa kapeata oviaukkoa, josta kierreportaat johtivat ylös klerestorioon.
Tästä paikasta hän saattoi myöskin nähdä portaat, jotka johtivat kryptaan maanalaisesta käytävästä, sekä sen osan kryptaa, jonka poikki Valkoisten sisarten oli kuljettava päästäkseen näistä rappusista seinässä olevaan portaikkoon.
Tässä ritari vartioi viimeistä kertaa.
Omituinen iloisuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tuntui jättäneen masentuneisuutensa ikäänkuin raskaan taakan joen pohjaan. Hugh oli ollut voitostaan varma aina siitä hetkestä pitäen, jolloin hän melkein tukehtumaisillaan oli nähnyt ja siepannut piispan kiven tuoden sen riemuitsevana pinnalle. Niin, jo ennen kuin Symon oli heittänytkään tuon kiven, jo silloin kun ritari oli, piispan esittäessä epäilyksensä Pyhän Neitsyen hymyyn nähden, vastannut hänelle: "Minä luotan rukouksen voimaan", oli hänessä herännyt iloinen tietoisuus. Hän oli ojentanut kuihtuneen uskonsa oikean käden, ja katso, se oli osoittautunut väkeväksi ja elinvoimaiseksi.
Mutta kun hän nyt kryptan painostavassa hiljaisuudessa kuuli avaimen kiertyvän lukossa, lakkasi hänen sydämensä sykkimästä ja mieli jännittyi jäykäksi ensimmäisen hunnutetun olennon liukuessa varjomaisena ja aaveen kaltaisena näkyviin.
Se ei ollut hän, tuo odotettu.