Viidestoista teki samoin.
Kuudestoista oli sattunut laskeutumaan portaat pikemmin; hän tuli näkyviin melkein heti eikä huomannut mitään aukkoa.
Seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista, kahdeskymmenes…
Ainoakaan ei ollut kääntänyt päätänsä pylvääseen päin.
Kulkue eteni juhlallisin askelin totuttua tietään.
Suloinen turvallisuuden tunne valtasi Hugh d'Argentin. Hänen rakastamansa nainen oli hänen sylissään. Häntä oli hänen iäti suojattava ja varjeltava.
Kahdeskymmenes ensimäinen, kahdeskymmenes toinen.
Mora oli tullut hänen luokseen — tullut omasta vapaasta tahdostaan. Kuinka kovalta oli tuntunut päästää ja jättää hänet. Ja kuinka iloinen hän nyt kuitenkin oli, että oli tehnyt niin.
Kahdeskymmenes kolmas, kahdeskymmenes neljäs.
Kun kaikki nämä valkeat hahmot ovat menneet ohi ja alkaneet peninkulmaisen vaelluksensa, ja ovi lukittu heidän jälkeensä — silloin aukaisisi hän kaavun, kääntäisi Moran suloiset kasvot ylöspäin ja painaisi huulensa hänen huulilleen.