Kahdeskymmenes viides.
Kiitetyt olkoot pyhimykset! Viimeinen! Mutta mikä vanha nuuskija!
Niin — hetkeksi teki aliprioritar ritarin levottomaksi. Hän pälyili oikeaan ja vasempaan. Hän oli näkemäisillään hopeahäivän sinistä vasten — mutta ei nähnyt sitä kuitenkaan.
Sieraimillansa vainuten hän astui eteenpäin mutta vastahakoisin jaloin, ikäänkuin toinen olisi ollut toisen tiellä. Hän raotti huntuaan kääntyessään ja laskeutuessaan portaille.
Hugh hehkui ja värisi kiireestä kantapäähän saakka.
Vihdoinkin!
Kuului, kuinka ovi suljettiin.
Verkkaan kääntyi avain reiässään, ja vedettiin pois.
Sitten oli hiljaista.
Mutta kuullessaan avaimen kiertyvän vavahti hänen sylissään oleva nainen; se oli vainotun sielun vitkaista, kolkkoa vavistusta; ja äkkiä tajusi ritari, että Mora tullessaan hänen luokseen oli valinnut sen osan, mikä hänestä näytti vaikeammalta.