Tämän tietoisuuden aiheuttaman ensimäisen tunneaallon mukana tuli voimakas viekoitus työntää hänet luotaan, rientää portaita alas, painaa auki raskas ovi, työntää Mora luostariin vievään käytävään ja sulkea ovi hänen jälkeensä, ja lähteä sitten itse maailmalle ja heittäytyä hurjana kaikkeen mitä ikinä syntiä ja uhmailua on.
Mutta tätä hillitöntä halua kesti vain silmänräpäyksen; hänen oma ilonsa iski häneen sokaisevan, huumaavan iskun.
Kymmenessä sekunnissa oli hän voittanut itsensä. Hänen käsivartensa kiertyivät kiinteämmin Moran ympäri.
Mora oli tullut hänen luokseen. Monimutkaiset mielenliikutukset mahtoivat nyt järkyttää häntä — se oli varma. Mutta myöskin se, että hän oli tullut omasta vapaasta tahdostaan. Jalka, joka oli rohjennut polkea paavin viestin revittyjä siekaleita, oli samalla uljuudella poikennut syrjään sovinnaisuuden tieltä ja tuonut hänet ritarinsa käsivarsille.
Hän ei voinut työntää Moraa luotaan. Hän oli saatava turvaan. Mutta häntä oli myös suojeltava ja varjeltava, eikä vain ulkoisia vaaroja vastaan, vaan myös kaikelta, mikä hänessä, ritarissa itsessään, saattoi hänelle tuottaa tuskaa ja levottomuutta, ja näin vaikeuttaisi hänen jaloa tarjoumustaan.
Sanat, jotka piispa pitosalissa oli hänelle lausunut, palasivat hänen mieleensä täydessä merkityksessään.
Ritarissa heräsi ilo, joka oli syvempi hänen intohimonsa hehkua; uskollisen, kärsivällisen ihmisen ilo; väkevän miehen ilo, kun hän vallitsee väkevintä viettiä itsessään; rakastajan ilo, kun hän varmalla vaistollaan ymmärtää sen, mitä eivät selvimmätkään sanat pystyisi selittämään.
Hänen rakkautensa kohosi kuninkaallisena, kruununaan Moran luottamus häneen.
Avatessaan kaavun oli ritari kohottanut katseensa holvikaareen päänsä päällä. Ja hämyisessä helmenkarvaisessa valossa ilmestyi hänelle näkynä kotinsa madonna.
Kaavun kätkö liikahti, prioritar katsahti ympärilleen hämmästynein silmin, joista kuvastui suunnaton pelko, sitten loi hän ne rakastajansa kasvoihin ja näki ne pyhän aivoituksen ja suuren päätöksen kirkastamiksi.