Mutta tämä hellä kohtelu, nämä pitkät vaitiolon hetket, tämä pyhien rukousten rauhallinen lukeminen olivat vain ärsyttäneet sisar Seraphinen pahankurisuutta.
Hänen pintapuolinen luonteensa ei kyennyt käsittämään tuon jalon sydämen syvyyksiä, joka kohteli häntä niin hellästi. Hän mittasi sen valtamerisuuruutta omien sairaalloisten mielialojensa keinotekoisten pikku purojen mukaan. Hän erehtyi pitämään lempeyttä heikkoutena, tyyntä itsehillintää tahdonlujuuden puutteena. Hänen terveellinen kunnioituksensa prioritarta kohtaan oli unohtunut.
"Mutta minä en tahdo kuolla!" hän huudahti. "Minä tahdon elää — elää — elää!"
Prioritar kohotti kummastuneena katseensa. Pintapuolinen nöyryys oli kadonnut sisar Seraphinen pöhöttyneiltä kasvoilta. Niissä ilmeni selvästi oikullista uhmaa.
"Polvillesi!" komensi prioritar käskevästi. Niskoitteleva nunna heittäysi maahan polvilleen kaataen samalla takanaan olevan tuolin.
Prioritar teki äkillisen liikkeen, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän oli anonut kärsivällisyyttä erheeseen joutunutta kohdellessaan.
"Me kuolemme, jotta voisimme elää", hän virkkoi juhlallisesti. "Sisar Seraphine, tämä asia on sinun harhaantuneen sydämesi opittava. Kuollen omalle itsellemme me elämme Jumalassa. Kuolettaessamme synnin me aloitamme elämän hurskaudessa. Kuolettaessamme maailman me löydämme Iäisen Elämän."
Lattialla polvistuessaan sisar Seraphine tunsi asenteensa paatokseen soveliaaksi.
"Mutta minä tahdon elää maailmalle!" hän huudahti puhjeten kyyneliin.
Luostarielämä ei pyri suosimaan yksilöllistä surua. Mietiskellessä alituiseen ja hartaudella Suurinta Surua, joka tuotti maailmalle vapahduksen, mieli käy vähemmän alttiiksi vuodattamaan omakohtaisen säälin kyyneleitä.