Piispa pysähtyi. "Mene edeltäni palatsiin, isä Benedict", sanoi hän. "Minä haluan puhella tuon ritarin kanssa, joka luullakseni tulee samaa tietä."
Kappalainen pysähtyi, teki syvän kumarruksen, vetäisi päähineen kiinteämmin kasvoilleen ja asteli tiehensä.
Piispa odotti ja hänen hahmonsa loisti iltapäivän auringossa. Hänen silkkikauhtanansa, hänen hopeanharmaat hiuksensa, hänen siniset silmänsä, jotka olivat niin eloisat ja tutkivat, eivät ainoastaan muodostaneet läikkää, johon valo keskittyi, vaan näyttivät miltei itsekin sädehtivän valoa.
Asemiesten tahdikas astunta saapui lähemmäksi.
Hugh d'Argent käveli paarien vieressä, pystyssäpäin ja loistavin silmin, käsi miekan kahvassa.
Nähdessään ritarin kasvot astui piispa lähestyvää kulkuetta vastaan.
Hän kohotti kätensä ja asemiehet pysähtyivät.
"Päivää, sir Hugh", lausui piispa. "Onko pyhiinvaelluksenne pyhän Oswaldin alttarin ääreen vaikuttanut toivomanne paranemisen?"
"Kyllä, jalo herra", vastasi ritari. "Suuri parantuminen on tapahtunut. Me lähdemme Warwickiin tunnin kuluttua."
"Ihmeellistä!" sanoi piispa. "Kiitetyt olkoot pyhä Neitsyt ja hurskas pyhimys! Mutta te teette viisaasti peittäessänne potilaan huolellisesti. Vaikka parantuminen olisi täydellinenkin, on suuri varovaisuus paikallaan ja liikarasitusta on vältettävä."