Sinne riennettyään näki hän kunnianarvoisan äidin seisaallaan, aivan kalpeana ja ääneti, mutta tyynenä ja lujana katselevan ulos idänpuolisesta akkunasta.
Hän ei heti kääntynyt, ja Mary Antony seisoi odottaen ovella.
Sitten hän käännähti ja lausui: "Ah, rakas Antony!" äänellä, joka vavahutti vanhan maallikkosisaren sydäntä.
"Tule tänne, Antony", sanoi hän ja samalla astui häntä kohti.
Kunnianarvoisa äiti antoi muutamia yksinkertaisia, refektoriota ja keittiötä koskevia ohjeita. Sitten hän sanoi: "Nyt minun täytyy mennä. Nunnat odottavat."
Sitten hän äkkiä kiersi käsivartensa vanhan maallikkosisaren ympäri.
"Hyvästi, oma Antony", sanoi hän. "Sinun rakkautesi ja alttiutesi on ollut minulle hyvin arvokas. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollaan, kun me olemme menneet."
Ja kumartuen suuteli hän häntä lämpimästi otsalle ja poistui kammiosta.
Mary Antony seisoi paikallaan kuin unennäkijä.
Niin monta vuotta oli kulunut siitä kuin mikään hellä kosketus oli tullut hänen osakseen.