Ja nyt — nämä armaat käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen; nämä seesteiset silmät olivat luoneet häneen katseen, joka oli rakastava, vieläpä jotain muutakin, — hänen vanha sydämensä ei kyennyt sitä käsittämään —: nämä huulet, joiden jokaista käskysanaa hän ja koko luostari kiiruhtivat tottelemaan, olivat painaneet suudelman hänen otsalleen!

Kauan senjälkeen kun valkoiset sisaret olivat muodostaneet kulkueen ja poistuneet pylväskäytävästä, seisoi Mary Antony paikallaan kuin unennäkijä. Sitten hän muisti velvollisuutensa ja kiiruhti pylväskäytävään, mutta tapasi sen tyhjänä; nunnat olivat hävinneet maanalaiseen käytävään; ovi oli suljettu sisäpuolelta ja avain otettu pois.

Kulkue oli lähtenyt liikkeelle, ja Mary Antony oli laiminlyönyt vartiopaikkansa. Valkoiset sisaret olivat päässeet lähtemään kenenkään laskematta heitä. Mary Antony ei ollut ollut heitä laskemassa

Milloinkaan ennen ei kunnianarvoisa äiti ollut lähettänyt hakemaan häntä silloin, kun hänellä oli jokin velvollisuus täytettävänä.

Rientäen korjaamaan laiminlyöntiään otti Mary Antony hernepussin laukustaan, avasi sen ja kiirehtien kammiosta toiseen otti hän laukusta yhden herneen kutakin kammiota kohti, jonka hän havaitsi tyhjäksi, kunnes hänellä oli kämmenessään kaksikymmentä viisi hernettä.

Korjattuaan erehdyksensä hän nyt siis odotti; mutta yhäti — sekä äsken juostessaan että nyt odotellessaan — tunsi hän kunnianarvoisan äidin siunaavan suudelman, hänen syleilevät käsivartensa, hänen lempeät, ihmeelliset sanansa.

"Siunatkoon Herra sinua läsnäolollansa."

Niin, taivaallinen rauha vallitsi pylväskäytävässä. Paholainen oli sieltä poissa, mutta taivas näytti olevan hyvin lähellä. Tuo pieni houkkio, satakielikin, näytti olevan puuhassa jossain muualla. Mary Antony oli vallan yksinään.

"Kun me olemme menneet." Mutta nyt ne eivät varmaankaan olisi enää kauan poissa. Nurmikkoon lankeavista varjoista ja siitä, että päivänsäteet pujahtivat eräästä holvikaaresta sisään, saattoi Mary Antony päätellä, että paluun hetki lähestyi.

Hän tahtoi polvistua ylimmän porrasaskelen viereen ja nähdä kunnianarvoisan äidin astuvan ohi, hän tahtoi luoda katseensa näihin seesteisiin kasvoihin, jotka olivat sulaneet lempeyteen, tahtoi nähdä näiden kauniiden huulten varman viivan. —