Äkkiä Mary Antony tajusi, ettei hän pystyisi niitä katselemaan. Hän ei vielä sietäisi nähdä kunnianarvoisan äidin kasvoja vailla tuota ihmeellisen hellyyden ilmettä. Ja juuri kun hän oivalsi tämän kuuli hän avaimen rasahtavan lukossa.
Asettuen paikalleen portaiden yläpäähän, kaksikymmentä viisi hernettään oikeassa kädessä, valmistautui Mary Antony kiireesti toimeensa. Hän ei voisi kohottaa katsettaan kunnianarvoisan äidin kasvoihin, hänen oli laskeminen ohi astuvat jalat.
Kynttilää kantava nuori maallikkosisar astui kolaten portaita ylös ja laski äänekkäästi lyhdyn maahan. Hän pudottausi polvilleen vastapäätä Mary Antonya.
"Sisar Mary Rebecca on tänään johtajana", lausui hän matalalla laulavalla äänellä, "ja koko matkan astui hän minun kantapäilleni."
Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän tiedonantoon, joka muulloin aina olisi huvittanut häntä.
Kumartunein päin ja maahan tähdätyin katsein hän odotti ohiastuvia jalkoja.
Verkkaan ja vakavasti ne lähestyivät.
Ne menivät ohi, parittain, ja hävisivät hänen näköpiiristään.
Kaikki olivat menneet.
Ei — ei suinkaan kaikki? Vielä tulee joku. Varmasti tulee vielä joku!