Hänen astuessaan ovesta sisään tuli häntä vastaanottamaan vanhahko nainen, hilpeä, pulska ja äidillisen näköinen, jonka piispa helposti arvasi ritarin mainitsemaksi kamarirouvaksi.
"Päivää, jalo herra", sanoi tämä, ja hänen intonsa salli hänen tehdä vain puutteellisen tervehdyksen. "Tuleeko sir Hugh d'Argent tänne täksi yöksi?"
"Kyllä", vastasi piispa, luoden ystävällisen katseen Moran vanhaan imettäjään. "Kahden tunnin kuluttua pitäisi hänen olla täällä."
"Tuleeko hän yksinään, jalo herra?" kysyi mistress Deborah.
"Ei", vastasi piispa, "kreivitär de Norelle, ylhäinen nainen, jonka kanssa ritari on kihloissa, ratsastaa tänne hänen seurassaan."
"Pyhimykset olkoot kiitetyt!" huudahti vanha vaimo ja kääntyi syrjään salatakseen kyyneleensä.
Sillävälin kuin hänen palvelijansa valmisti kylvyn ja otti esille hänen pukunsa nousi piispa vallille ja katseli lännen kultaista ruskoa. Hän silmäsi alhaalla virtaavaa jokea, joka oli uurtanut itselleen uoman läpi kenttien, puiden aaltoilevaa paljoutta ja hilpeätä ketoa, jossa kesäkukat loistivat. Sitten katseli hän kauan kohti kaupunkia, josta hän oli tullut.
Ankaran ratsastuksen kestäessä oli hän kaiken aikaa ollut kuulevinaan asemiesten verkkaista astuntaa; paareilla pitkällään lepäävän avuttoman olennon ääriviivat olivat kaiken aikaa olleet hänen silmäinsä edessä.
Mutta hän ei pystynyt mielessään kuvailemaan; tuloa majataloon, peitteen poistoa, priorittaren astumista uuteen elämään, rakastajan käsivarsien häntä syleillessä.
Kuin ilkeässä unessa, josta mieli ei löydä pääsyä pois, vaan alituisesti palaa takaisin vaivaavaan kohtaan, oli piispa koko ratsastuksensa ajan mielessään seuraillut paareja pitkin Worcesterin katuja, kunnes hänestä vihdoin tuntui, että ennenkuin viitta oli ehditty nostaa pois, oli sen alla lepäävä solakka, suloinen hahmo jo jäykistynyt vainajaksi.