Sitten hän palasi, taluttaen kädestä hilpeän ja äidillisen näköistä vanhaa rouvaa, jonka piispa oli nähnyt saapuessaan. Kun lady Mora näki hänet, huudahti hän ja juoksi häntä vastaan.
"Debbie!" huusi hän. "Oi Debbie! Mennään kotiin!"
Ja silloin laukesi hänessä äkkiä kaikki jännitys, ja nojaten vanhan imettäjänsä käsivarsiin hän nyyhkytti tätä uskollista povea vasten, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka.
"Kas niin, kultaseni!" sanoi Deborah niin hyvin kuin omalta nyyhkytykseltään saattoi. "Kas niin kas niin. Me olemme kotona, nyt kun olemme yhdessä. Mennään katsomaan huonetta, jossa saamme nukkua, aivan niinkuin nukuimme monia vuotta sitten, kun te olitte pieni, rakkaani".
Näin, vanhan imettäjänsä tukemana, astui hän, joka oli niin ylväänä saapunut huoneeseen, hiljaa siitä ulos kyynelharso silmissä.
Piispa kääntyi poispäin.
"Rakkaus ei koskaan petä", mutisi hän puoliääneen.
Hugh käännähti myös ja nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään loukkaantumusta, ei mitään katkeruutta, ei mitään levottomuutta. Se oli sellaisen sydämen onnellista naurua, jota varma toivo lämmittää.
"Meitä oli kaksi toissa yönä, rakas herra", sanoi hän; "mutta nyt, kun vanha Debbie on tullut, näyttää meitä olevan kolme!"
XXXV luku