RUUSUTARHASSA.
Seuraava päivä sarasti säteilevän kirkkaana; oli ihana kesäaamu.
Mora heräsi jo kello viideltä.
Huolimatta edellisen päivän rasituksesta ja mielenjännityksestä ja vaikka hän oli vasta myöhäisiä hetkellä vihdoin vaipunut uneen, voitti monivuotinen tottumus hänen ruumiinsa levontarpeen.
Hänen ensimäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui nuoraan, joka hänen kammionsa seinässä olevan reiän kautta vei käytävän suureen kelloon, mitä soittamalla hän herätti koko luostarin. Hänellä oli ollut pysyväisenä tapana soittaa sitä itse. Hänellä oli mieleen antaa nunnien tuntea, että kutsu uuden päivän aloittamiseen saapui heille priorittarensa kädestä. Tietäen, kuinka vaikeata oli nousta aikaisin varsinkin valvottujen öiden jälkeen, oli hänellä mieluista, kun nunnat tiesivät, että kellon äänen kajahtelu kautta luostarin merkitsi kunnianarvoisan äidin itsensä olevan jalkeilla.
Mutta kun hän nyt katsahti ovelle päin, ei hän nähnytkään mitään nuoraa. Entä mitä merkitsivät nämä ylelliset seinäverhot?
Hän hypähti vuoteeltaan ja katsahti ympärilleen.
Miksi valuivat hänen hiuksensa hartioille kuin kultainen pilvi? — nämä ihanat hiukset, jotka jos sain toisessa nunnajärjestössä olisi leikattu hänen päästään, ja tässä oli täytynyt aina pitää kireästi palmikoituina ja näkymättömiin peitettyinä. Yhä puoleksi hämmennyksissään hän sipaisi ne syrjään ja katsahti outoja ja kuitenkin hänelle ennestään tuttuja vaatteita, jotka olivat valmiina hänen käytettäväkseen.
Joskus oli hänellä ollut tämäntapaisia unia — unia, joissa hän oli palannut maailmaan, joissain hänellä oli maailmalliset vaatteet yllään, joissa hän maistoi maailman iloja ja katseli kiellettyjä asioita.
Tietenkin näki hän unta nytkin!