Mutta silloin kajahti hänen korviinsa ääni, jonka hän tosin kauan sitten oli unohtanut, mutta joka kuitenkin oli hänelle niin tuttu, että hän sen kuullessaan tunsi olevansa lapsena kotonaan taas — syvässä unessa lepäävän vanhan Debbien hiljainen, tyytyväinen kuorsaus.
Ääni on aina vakuuttavampi kuin näkö. Sokea on varma maailmastaan, varmempi kuin kuuro.
Moran ei ollut tarvis kääntyä katselemaan nurkassa olevassa vuoteessa makaavan vanhan imettäjän pulskaa hahmoa. Kuullessaan tämän hyrisevän kuorsauksen hän tiesi kaiken mitä hänen tarvitsi tietää — tiesi ettei hän enää ollut prioritar, että hän oli luopunut lupauksistaan; tiesi että luostari tällä hetkellä valvoi ja ihmetteli, kuten se viime yönä oli mahtanut kummeksia ja epäillä, ja huomenna kyselisi ja tuomitsisi; tiesi että nyt oli hänen hääaamunsa, että tämä hohtavan valkea puku jalokivillä koristettunne voineen ja tämä jalokivillä somistettu hiuskoristus olivat vanhan Debbien valitsemat, jotta hän juhlan mukaisessa puvussa seisoisi ylkänsä vieressä alttarin edessä.
Mennen huonesyvennykseen hän kylpi ja pukeutui, ja pani jalokivinauhankin päähänsä hiustensa loistavan kullan siteeksi. Tämmöisissä asioissa ei Debbien tahtoa vastaan oltu koskaan rikottu, ja vähätpä Mora välitti, mitä hänellä oli yllään, sittenkuin hän oli ainaiseksi luopunut pyhästä hunnustaan.
Hän poistui huoneesta hiljaa, herättämättä vanhaa imettäjää, astui alas kiertoportaita, ulos takaovesta, ja joutui näin puutarhaan, joka säteili varhaisen aamuauringon valossa.
Hakien paikkaa, josta häntä ei linnan muureille eikä akkunoihin näkyisi, hän vaelsi ruusutarhaan, jonka korkea kuusiaita ympäröi vihreällä reunuksella. Tämän eristetyn alueen toisessa päässä oli vaatimaton huvihuone — nyt se oli kuin keltaisten ruusujen muodostama lehtimaja.
Päätään kumartaen astui Mora kuusiholvin alatse, kolme porrasta alaspäin, ja oli kentällä.
Silloin tuli lehtimajasta esiin piispa, sinipunaisessa vaipassaan ja hiipassaan, rukouskirja kädessään.
Ensi hetkessä hän nähdessään Hugh'n morsiamen vihkipuvussaan, hääaamunaan, hämmentyi, mutta hänessä ei näkynyt mitään aivan erikoisen mielenliikutuksen merkkiä.
Kun hän tuli Moraa vastaan, hymyilivät hänen huulensa ystävällisesti, ja hänen silmissään oli se puolittain leikillinen, puolittain hellä katse, jonka Mora niin hyvin tunsi.