Kuin olisi hän juurikaan ratsastanut luostarin pihaan ja Mora seisahtunut portaille häntä vastaanottamaan, niin luonnollinen oli hänen tervehdyksensä, niin tavanmukainen hänen käytöksensä.
"Te olette varhain jalkeilla, tyttäreni, kuten minä arvasinkin; ja te olette tullut juuri tänne, kuten minä toivoin teidän tulevan. Minäkö ensimäisenä saan toivottaa teille onnea tänä ilonpäivänä?"
"Niin", sanoi Mora. "Minun kunnon Deborahnikin jäi nukkumaan, kun minä nousin. Minä heräsin tavalliseen aikaan soittaakseni luostarin kelloa, mutta minä huomasin, etten ollutkaan prioritar enää, vaan morsian — maallinen morsian — ja että minun tuli koristaa itseni jalokivillä maallisia häitä varten."
"Koristakaa itsenne myös nöyrällä ja levollisella mielellä, jolla Jumalan silmissä on suuri arvo", sanoi piispa, katsoen häneen merkitsevästi.
"Oi, jalo herra, minä pelkään, ettei minulla koskaan ole ollut sitä koristetta."
"Teidän täytyy kuitenkin nyt panna se yllenne, tyttäreni. Minä olen kuullut, että aviomiehet suuresti ihailevat sitä koristetta."
Seistessään siinä päivänpaisteessa, tiedottomana ihmeellisestä kauneudestaan, loi Mora häneen hämmästyneen katseen; sitten hän lankesi polvilleen mättäälle. "Siunauksenne, kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja valtava nyyhkytys kuului hänen äänessään. "Minä pyydän teidän siunaustanne tänä hääpäivänäni."
Piispa laski kätensä hänen loistavalle hiuskoristeelleen ja luki hänen ylitseen kaksinkertaisen Aaronin siunauksen; sitten hän nosti hänet ylös ja pyysi häntä kanssansa kävelemään nurmikolle.
Piispa johti hänet lehtimajaan, tuoksuvien keltaisten ruusujen siimekseen. Sinne oli vaatimattomalle pöydälle katettu herkullinen ateria — tuoretta maitoa, vasta poimituita hedelmiä, valkeita leivoksia, kullankarvaisia voikokkareita, joissa vielä oli maidon kosteus pinnallaan.
"Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me tunnemme näiden varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."