"Niin pian kuin olen vihkinyt teidät, tyttäreni, ratsastan takaisin Worcesteriin. Minä koetan päästä luostariin, ennenkuin sieltä lähdetään iltamessuun."
"Rohkenen pyytää teitä, jalo herra, sanomaan erikoisen ystävällisen sanan vanhalle Mary Antonylle, joka varmaankin on suruissaan minun lähdöstäni. Minä olin ajatellut pyytää häntä olemaan puhumatta näystään; mutta jos hän selittää tuon loistavan ritarin olleen pyhän Yrjänän tai pyhän Mikaelin, niin nunnat hurskaudessaan epäilemättä luulevat näyn tarkoittaneen vain minun siirtymistäni 'korkeampaan toimeen'."
"Minä puhuttelen vanhaa Antonya kahdenkesken", sanoi piispa.
"Isä", sanoi Mora syvän mielenliikutuksen vallassa, "kaikkina näinä vuosina olette te ollut ylen hyvä minua kohtaan, ystävällisempi kuin saatan sanoa ja aina kärsivällinen. Pelkään usein koetelleeni teidän kärsivällisyyttänne liian jäykästi pitämällä kiinni omasta tahdostani. Mutta minä pyydän teitä uskomaan, että minä aina pidin arvossa teidän neuvoanne ja olisin tuskin saattanut elää ilman teidän ystävyyttänne. Pelkään pahoin, että eilen illalla saapuessani linnaan puhuin hillittömästi ja käyttäydyin omituisesti. Minä olin lopen uupunut. Minä astuin huoneeseen yöpimeästä, tietämättä kenen minä täällä kohtaisin, ja tuokion, jalo herra — sekamielisen tuokion ajan, minä luulin teitä erääksi toiseksi."
"Keneksi te luulitte minua, tyttäreni?" kysyi piispa.
"Erääksi, jonka te usein olette muistuttanut mieleeni, jalo herra, jos loukkaamatta voin sen sanoa, erääksi papiksi, joka oli tyttöunelmieni ihanteena. Tunsitteko monta vuotta sitten erästä isä Gervaisea, jota hovissa pidettiin suuressa arvossa ja joka oli kuningattaren ja hänen naisten rippi-isänä?"
Piispa hymyili, ja hänen sinisissä silmissään, jotka katselivat Moran silmiin, oli levollisen mielenkiinnon ilme.
"Isä Gervaisenko?" sanoi hän. "Hovisaarnaaja? Tunsin hänet tosiaankin, tyttäreni; ja enemmänkin kuin tunsin. Isä Gervaisella ja minulla oli samat isovanhemmat."
"Ah", huudahti Mora innokkaasti, "silloin voin käsittää yhdennäköisyytenne, joka jo ensi hetkenä painui mieleeni ja heti teki teidän ystävyytenne minulle niin suloisen läheiseksi. Vain ääni ja silmät olivat yhtäläiset — mutta kuinka yhtäläiset! Isä Gervaisella oli parta, joka peitti hänen suunsa ja poskensa: mutta hänen sinisissä silmissään oli sama ystävällinen ja tutkiva katse, vaikka ne eivät olleet niin hilpeät kuin teidän usein ovat, jalo herra: ja teidän äänenne on aina saanut minut muistamaan häntä.
"Ja kerran, kerran katsoivat hänen silmänsä minuun Windsorin linnanhallin poikki, ja niissä oli semmoinen syvä hehku, että minä tunsin kuin olisivat ne kutsuneet minua alttarin eteen ja kuin olisin minä silloin niistä saanut, jos vain olisin kestänyt niiden tulikokeen, ainaisen puhdistuksen, kohotuksen, siunauksen, jommoista ei kukaan maallinen neito ennen minua ole saanut, lukuunottamatta vain pyhää Neitsyttä. Koko sen yön minä uneksin tästä ja sieluni oli sitä täynnä, mutta isä Gervaisea minä en koskaan nähnyt. Seuraavana aamuna hän jätti hovin ja lähti heti senjälkeen purjehtimaan Espanjaan, mutta matkalla teki laiva suuressa myrskyssä haaksirikon ja hän ynnä kaikki muut, jotka laivassa olivat, hukkuivat. Oletteko kuullut siitä, jalo herra?"