"Ei, tyttäreni, siinä te erehdytte. Päinvastoin minä olen täydellisesti vakuutettu sen perusteella niitä te nyt kerrotte minulle, että tuon iäkkään lapsen, Mary Antonyn, on ollut suotu nähdä teidät ja ritarirakastajanne polvistumassa käsikkäin pyhän Neitsyen alttarin edessä; ja minä kiitän pyhää Neitsyttä, että hän suomalla tämän näyn Mary Antonylle ja sallimalla hänen kuulla sanat, jotka te itse tiedätte tosiaankin lausutuiksi, on saanut teidät havaitsemaan taivaan tahdoksi, että teidän tulee palata maailmaan ja yhtyä rakastajaanne, mikä — siitä olen varma — ei koidu vain teidän ja hänen onneksenne, vaan myös hedelmälliseksi hyvän lähteeksi monelle. Ja kuitenkin —"
Piispa pysähtyi miettimään, kuin pelkäisi hän sanoa niin paljon ja kuitenkin haluamatta sanoa vähempää. Sitten hän jatkoi, punniten joka sanansa: "Kuitenkin minä tunnustan suoraan, että omasta kohdastani minä kernaammin kuuntelisin Jumalan ääntä omassa sielussani tai lukisin hänen tahtonsa hänen pyhästä sanastaan kuin pyytäisin ihmettä tai toimisin toisten näkemien näkyjen perusteella."
"Luittehan kronikasta, jonka minä äskettäin lähetin teille, kuinka Herra vuonna tuhat sata kolmekymmentä seitsemän — tuona murheen, tulipalojen, ryöstön, hävityksen ja vaivan aikana, jolloin Yorkin kaupunki ynnä sen pääluostari paloi, Rochesterin kaupunki tuhottiin ja niinikään Bathin kirkko ja Leicesterin kaupunki, jolloin kuningas Tapanin ollessa ulkomailla tai kotonaankin, missä hänen kätensä oli liian lempeä, paronit suuresti vahingoittivat ja vaivasivat kirkkoa ja kansaa — kun silloin suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut viettämään Windsorin messua, he saivat huomata, kuinka alttarin yllä oleva ristiinnaulitun kuva liikutti ja väänsi käsiään, milloin oikeaan, milloin vasempaan, niinkuin ahdistuksessa olevat tekevät.
"Tämä ihmeellinen näky sai heidät vakuutetuiksi siitä, että ristiinnaulittu Vapahtaja tunsi myötätuntoa maan kärsiviä asujaimia kohtaan."
"Mutta mikään veistetty ristinkuva, joka vääntelee käsiään tuijottavan joukon edessä, ei voisi saada minua niin syvästi vakuutetuksi Vapahtajan myötätunnosta kuin milloin minä yksin huoneessani istuen luen Jesaja profeetan sanat: 'Totisesti Hän on kantanut meidän murheemme ja poisottanut meidän huolemme'."
Moran otsa silisi.
"Minä luulen ymmärtäväni, jalo herra; ja kun teistä tuntuu siltä, on minun helpompi tunnustaa teille eräs asia, jota tuskin olen rohjennut myöntää itselleni. Minun oli itsenikin vaikeata kyllin antaa merkitystä Mary Antonyn kuulemille pyhän Neitsyen sanoille. Itse saamani todiste — satakieli, joka lensi suoraan Madonnan kädestä ulos maailmaan — puhui vakuuttavammin sydämelleni. Minä soimaan itseäni sen vuoksi, mutta niin on asia. Mutta näky kuitenkin ratkaisi minulle mikä oli velvollisuuteni."
"Tietenkin", huomautti piispa, "se seikka, että Mary Antony oli näyn välittäjänä, jonkun verran poisti sen juhlallisuutta. Pyhimmässäkin näyssä olisi pieni huvittava sävy, kun vanha maallikkosisar sen kuvaisi."
"Ei suinkaan, jalo herra", sanoi Mora. "Hän ei vaan yksinkertaisesti kertonut totuutta. Kun hän kerran pääsi alkuun, näytti hän saaneen kumman ylevyyden. Minä ihmettelin sitä samoin kuin ylimaailmallista kajastusta hänen kasvoillaan. Lopuksi minä luulin hänen nukkuneen; mutta myöhemmin kuulin alapriorittarelta, että hänet oli tavattu tainnoksissa ristinkuvan edestä ja heillä oli ollut suuri vaiva saada hänet virkoamaan.
"Jalo herra, sydämeni riutuu, kun nyt ajattelen tyhjää kammiotani ja nunnieni vaikeata mielen sekasortoa. Kuinka pian voitte te tavata heitä ja järjestää asian ilmoittamalla heille pyhän isän viestin?"