Hänen tähtensä oli hän jättänyt isä Gervaisen nimen valtameren pohjaan ja alkanut elämänsä uudelleen Italiassa, uudella nimellä.
Hänen tähtensä oli hän pyrkinyt Worcesterin piispanistuimelle, kuultuansa Moran astuneen valkoisten sisarten luostariin, ja hän oli jättänyt rakastamansa aurinkoisen maan ja ne paljon korkeammat hengelliset arvot, jotka häntä siellä odottivat.
Ja hänen tähtensä hän nyt ratsasti pois Warwickista, niin nopeasti kuin ratsu saattoi häntä kiidättää, jättäen hänet morsiameksi toiselle, jonka käteen hän itse oli laskenut Moran käden, lausuen kirkon siunauksen heidän liitolleen.
Ratsastaa pois — jättää taaksensa; jättää taaksensa — ratsastaa pois. Muuta ei hänen rakkautensa ollut hänelle koskaan suonut.
Kuitenkin tunsi hän sielunsa rikkaaksi nyt, tuntiessaan, että hänellä nyt oli varmuus siitä, että hän oli arvostellut asian oikein, kun hän monta vuotta sitten oli katsonut välttämättömäksi lähteä maanpakoon. Sillä olihan Mora kertonut hänelle — hiukkasen uneksien häntä toiseksi — että hän, Symon, kerran oli ollut hänen kalleimpansa, mutta että hän ei ollut rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa herraansa.
Mutta totisesti olisi sen miehen pitänyt olla jumalallinen, jota niin rakastettiin ja jonka olisi tullut pitää sellaista rakkautta elossa. Ja jos näin olisikin, kun sitten olisi saapunut toinen mies, joka olisi ollut herättämäisillään hänessä sitä rakkautta, mitä tyttö tuntee miestä kohtaan, olisiko hänen sydämensä silloin ollut vapaa noudattamaan luonnon kutsua? Ei. Hänen sydämensä olisi ollut kuin lukittu ovi kaikkea lähestymistä kohtaan, ja silloin olisi hän ollut yhtä vähän Kristuksen kuin miehen morsian. Symonin silmien hehku olisi tosiaankin kutsunut hänet alttarin eteen, ja sillä olisi hän saanut uhrata naisellisuutensa täyttymyksen.
"Minä tein oikein, lähtiessäni maanpakoon", sanoi piispa, tutkistellen menneisyyttään eteenpäin ratsastaessaan. Mutta syvällä sydämessään tunsi hän Moran äskeisten sanojen tuottaman ilon: kerran hän oli ollut Moralle hänen kalleimpansa, tyttönä oli hän niin tuntenut, ja naisena hän sen muisti; ja kumpaakin ajatellessaan piispa puhkesi kiitokseen siitä, ettei hän eikä isä Gervaise olleet tehneet mitään, mikä olisi häirinnyt Moran tyttöunelmien ihannetta.
Tarttuen ohjaksiin taas hän hoputti Shulamitin ravakkaan tahtiin. Nyt ei saanut vitkastella tiellä.
* * * * *
Päästyään lähelle luostariporttia sattui piispa onneksi tapaamaan veli Philipin, joka kedolla kävelytti nuorta, äskettäin ostettua hevosta.