Mutta nyt saivat asiat mennä omaa menoaan. Hän ei voinut tehdä enempää — mennä vielä eteenpäin.
Silloin oli hän taas kuulevinaan Moran sanovan ruusutarhassa suloisella äänellään, joka värähdytti hänen sydäntänsä pohjia myöten: "Hän merkitsi minulle kaikkea mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä; tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään."
Viisi minuuttia istui piispa paikallaan, silmät suljettuina, kädet lujasti yhteen liitettyinä.
Niin hiljaa hän istui, että pieni "hurmepukuinen ritari", joka kirkkain silmin katseli häntä ylhäältä puusta, jo aikoi hypähtää penkin toiseen päähän. Se kaipasi sisar Mary Antonya, joka ei ollut näyttäytynyt koko aamuna, se oli siis saanut olla ilman sekä leivän että juuston murusia ja "pikku houkko" oli nälkäinen.
Mutta viiden minuutin kuluttua nousi piispa tyynenä ja itsetietoisena, astui lujasti nurmikon poikki, nousi portaita ylös ja eteni pylväskäytävään.
XXXVII luku
ALAPRIORITTAREN SELONTEKO.
Jo viidennen kerran oli alaprioritar sovittanut silmänsä avaimenreikään, mutta hän ei nähnyt priorittaren kammiosta mitään lukuunottamatta osaa suuresta puurististä, joka kuvastui vastakkaisella seinällä.
Sisar Mary Rebecca oli noussut tuolille, koettaen vakoilla nuoranreijästä, jonka kautta kunnianarvoisa äiti soitti luostarikelloa. Mutta sisar Mary Rebecca ei huolimatta siitä, että hän kolahutti päänsä hirteen ja nenänsä seinään, jotka olivat hänen silmänsä tiellä, kuitenkaan nähnyt muuta kuin osan kunnianarvoisan äidin akkunan päädystä.
Kuin suurena paljastuksena kuulutti hän julki, että akkunaverhot oli vedetty syrjään, mihinkä alaprioritar happamasti huomautti, että sen hän jo aikaa sitten oli havainnut alhaalta pihasta, ja töykkäsi vihoissaan hänen tuoliansa, niin että sisar Mary Rebecca lensi alas.