Nopeasti hän avasi portin ja kääntäessään sitä yhä enemmän auki kätki hän iloisen muotonsa portin taakse.
Mutta piispa ei ensinkään joutanut ajattelemaan Mary Markia eikä hänellä ollut halua olla piilosilla omantunnon vaivaaman portinvartiattaren kanssa.
Välttäen pääsisäänkäytävää astui hän pihani poikki oikealle, meni ruusuholvin alitse, pitkin kuusikäytävää ja nurmikon yli pyökin alla olevan penkin luo, missä hän kaksi päivää aikaisemmin oli odottanut prioritarta.
Tänne pysähtyi hän hetkeksi, katsahti kohti hiljaista pylväskäytävää, ja palautti mieleensä Moran kookkaan vartalon, hänen liehuvan huntunsa ja ryhdikkään astuntansa, kun hän tuli piispaa vastaan yli päivänpaisteisen nurmikon.
Mutta tässäkään ympäristössä hän ei enää voinut kuvailla Moraa priorittareksi. Luostaripihan nurmikkoakin myöten tuli häntä vastaan nyt suloinen nainen jalokivillä koristettuine voineen, valkeine pukuineen ja kultakoristeisine hiuksineen — Hugh'n morsian.
Tämä oli ehkä Worcesterin piispan vaikein hetki koko tänä vaikeana päivänä.
Tänä hetkenä hän ajatteli itseäänkin.
"Minä olen menettänyt hänet!" sanoi hän. "Pyhä Jesus — sinä, jonka sydän murtui, kun olit ollut kolme tuntia pimeydessä, Jumalan hylkäämänä — armahda minua! Elämäni valo on mennyt minulta ja kuitenkin minun täytyy elää."
Tajutessaan näin äkisti menetyksensä, henkisesti ja ruumiillisesti lopen uupuneena piispa vaipui penkille.
Mora oli onnellisesti Hugh'n luona. Siitä oli hänen täytynyt huolehtia.