Sitten raukeni äkkiä hänen teennäinen voimansa. Piispa ojensi kätensä ja tavoitti pyhän öljyn.
* * * * *
Laskevan auringon kultainen valo täytti säteilevänä huoneen.
Piispa odotti vielä vuoteen ääressä. Mary Antony oli virkistynyt sen verran, että hän saattoi tehdä viime rippinsä, joka oli lyhyt ja yksinkertainen kuin lapsen; hän oli saanut synninpäästön ja kirkon viimeiset sakramentit ja vaipunut rauhalliseen uinailuun.
Piispan oli pakko kumartua kuuntelemaan, ollakseen varma siitä, että hän vielä hengitti.
Äkkiä hän avasi silmänsä ja katsoi piispaa suoraan kasvoihin.
"Tekö vihitte kunnianarvoisan äidin ja loistavan ritarin?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli taas ponteva ja luonnollinen, ja kuin ennen tuntui siinä pieni uteliaisuuden ja hyväntuulisuuden häivähdys.
"Tänä aamuna", vastasi piispa, "minä vihin heidät."
"Suuteliko ritari häntä?" kysyi Antony vanhus, silmissään kuvaamaton rattoisan ilon tuike, vaikka nämä välkehtivät silmät nyt näyttivätkin olevan ainoat, mikä iäkkäissä kasvoissa eli.
"Ei", vastasi piispa. "Ne jotka vaihtavat oikeita suudelmia, eivät suutele julkisesti."