"Ah", kuiskasi Mary Antony. "Niin tosiaankin, niin sen täytyy olla."
Hän nosti verkkaan sormensa ja pitkän hapuilemisen jälkeen hän kosketti otsaansa, kasvoillaan onnekas hymy.
Käsittämättä mitä tämä ele oikeastaan tarkoitti, kumartui piispa eteenpäin ja teki ristinmerkin hänen otsalleen.
Mary Antonylta pääsi pieni hilpeä hihitys, jolla hänen aina oli ollut tapana ilmaista iloaan, kun oppineet miehet hairahtuivat. Se saattoi hänet omissa silmissään näyttämään kovin sukkelalta.
Mutta sitten sammui iäkkäiden silmien valo, ja piispa alkoi jo ajatella etteivät ne enää aukenisikaan tähän maailmaan, kun tapahtuikin kumma seikka.
Kuului siipien suhahdus ja avoimesta akkunasta lensi satakieli huoneeseen.
Ensin se pysähtyi madonnan marmorikädelle. Sitten se päästi iloisen liverryksen ja hypähti suoraan vuoteelle, jolla Mary Antony lepäsi.
Kuullessaan tämän liverryksen Mary Antony avasi silmänsä ja näki rakkaan pikku lintunsa iloisesti hypähtelevän peitteellä.
"Hei, sinä pikku houkko!" sanoi hän. "Senkin hupsu sämpyläsaksa! Oletko tullut katsomaan vanhaa Antonya hänen sairasvuoteellaan? Herra piispa pian hirttää sinut."
Satakieli hypähti lähemmäs ja nokki hiljaa kättä, joka niin usein oli sitä ruokkinut, mutta nyt lepäsi avuttomana pieluksella.