Suloinen mielihyvä loisti vanhuksen katseesta.
"Ah, pieni hurmepukuinen ritarini", kuiskasi hän, "kaipaatko juustoani? Odota hetkinen, niin Antony vanhus katsoo laukustaan."
Hän nousi äkkiä istumaan kuin jotakin etsien.
Sitten tuli hänen kasvoihinsa hämmästynyt katse. Hän ojensi apua anovasti kätensä piispaa kohti.
Heti otti tämä ne omiinsa.
"Älä pelkää, rakas Antony", sanoi hän. "Kaikki on hyvin."
Satakieli levitti siipensä ja lehahti akkunasta ulos. Ja Mary Antonyn rakastava sielu lähti sen mukana.
Piispa laski nääntyneen ruumiin hiljaa takaisin vuoteelle, sulki vainajan silmät ja asetti hänen kätensä rinnalle ristiin.
Sitten hän astui akkunan ääreen ja katseli kohti kaupungin muureja, jotka kultaisina hehkuivat auringonlaskun iltataivaan herkkää sineä vasten.
Ja piispa tunsi sielunsa olevan suuresti yksinään, hänen seisoessaan siinä tyhjässä kammiossa.