Sitten pelästyi hän tekoaan, yllykettä, joka oli saanut hänet vetäytymään Hugh'n luota pois.
Kun Hugh'n hevosen tumma harja eteni Iconin pään viereen ja he vieretysten ratsastivat pihasta ulos, pelkäsi Mora näkevänsä ukkospilven ritarin otsalla ja paras, mitä hän luuli voivansa odottaa, oli yrmeä vaitiolo. Mutta Hugh'n ääni kaikui tyynenä ja lempeänä hänen korvaansa ja luodessaan häneen pikaisen katseen, Mora yhä näki hänen kasvoillaan saman valon, joka äsken oli hänen sydäntään huikaissut. Kuitenkaan ei Hugh saanut puhua ainoatakaan sahaa, jota eivät kaikki saaneet kuulla, eikä kertaakaan laskea kättään Moran käteen. Joka kerran kun he laskeutuivat ratsailta, näki Mora hänen antavan merkin Martin Goodfellowille, ja Martin auttoi hänet maahan.
* * * * *
Nopeana muistelona välähti kaikki tämä Moran mielessä, hänen seisoessaan loistavan ritarinsa vieressä ja hänet masensi tietoisuus, että hän oli vavissut ja että Hugh oli sen huomannut; ja hän pelkäsi Hugh'n aavistavan, kuinka hänen sydämensä oli vetäytynyt pois hänen luotaan, pois rakkaudesta, pois kaikesta mitä rakkaus merkitsi. Ah — miksi kiinnittikään tämä mies — tämä inhimillinen, hehkuva, rakastava mies — kaikki onnentoiveensa nunnan sydämeen? Olisiko mahdollista, että Hugh ymmärtäisi, että kahdeksan luostarielämässä vietettyä vuotta ei voinut yhdessä päivässä hävitä jäljettömiin?
Mora katsahti häneen taas. Nämä ankarat kasvot olisivat hyvin voineet lausua: "Vapiseppas vielä, niin minä teen sinulle jotain, joka tosiaankin saa sinut vapisemaan!"
Ja samalla hetkellä Hugh puhuikin, ja hänen äänensä oli sanomattoman lempeä.
"Tuossa ratsastaa tosi ystävä", sanoi hän. "Mies, joka on oppinut rakkauden syvimmän sanan."
"Mikä on rakkauden syvin sana?" kysyi Mora.
Hugh kääntyi ja katsahti häneen ja hänen tummain silmiensä hehku hukkui hellyyteen.
"Että tosi rakkaus merkitsee itseuhrausta", vastasi hän. "Tule rakkaani. Menkäämme kävelemään puistoon, missä saamme rauhassa laatia suunnitelmia tulevia päiviä varten."