Piispan läsnäolo tuntui paikalla niin voimakkaasti, että Mora vastustamattomasti ryhtyi hänestä puhumaan.
"Hugh", sanoi hän, "varhain tänä aamuna, kauan ennen kuin sinä olit hereillä, piispa ja minä murkinoimme yhdessä tässä ruusumajassa."
Ritari hymyili.
"Minä tiedän sen", sanoi hän. "Luonteenomaisella tavallaan kertoi piispa siitä minulle. 'Poikani', sanoi hän, 'sinä olet kääntänyt pyhän vertauksen päinvastaiseksi. Ylkähän nyt tänä aamuna uinui.' 'Se on totta, jalo herra', sanoin minä. 'Mutta nytpä ei ollut mitään tyhmiä neitseitä myöskään.' 'Ei tosiaankaan', vastasi piispa. 'Ne kaksi neitsyttä jotka tänä aamuna heräsivät, olivat ylen viisaita: toinen valmisti auringon noustessa joukon kullanvärisiä voipalleroita ja kakkuja; toinen nousi varhain nauttimaan niitä hyvällä maulla. Tosiaankaan ei tyhmiä neitseitä ollut ensinkään. Oli vain hupsu pappi.'"
Mora, joka vielä niin äskettäin oli ollut valkeiden sisarten prioritar, punastui suuttumuksesta kuullessaan nämä sanat.
"Miksi sanoi hän niin", kysyi hän vakavasti. "Hän, joka aina on viisaimpiakin viisaampi?"
Hugh havaitsi hänen poskiensa hehkun ja hänen äänensä ilmaiseman vastalauseen.
"Ehkä", vihjasi hän, puhuen verkkaan kuin huolellisesti valiten sanansa, "piispan pää, joka on niin viisas, paljasti hänelle itselleen jonkun sydämen hupsuuden."
Mora löi kätensä pöytään.
"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Pää ja sydän ovat yhtä viisaat; ja — toisin kuin muissa miehissä — piispan pää hallitsee hänen sydäntään."