"Ja vieläpä mitä jalointa sydäntä", sanoi ritari tyvenesti, sävähtämättä pöydän saaman lyönnin tai haasteen takia, joka sisältyi sanoihin "toisin kuin muissa miehissä".
Sitten hän, laskien käsivartensa pöydälle ja katsellen tutkivasti morsiamensa kasvoihin, lausui: "Kerro minulle, onko kaikkien näiden vuosien kuluessa ystävyytesi piispa Symonin kanssa merkinnyt sinulle paljonkin?"
Jokin sävy hänen äänessään sai Moran hillitsemään itsensä. Hän vastasi yhtä vakavana: "Kyllä, Hugh. Se on suonut minulle enemmän kuin helposti voin kertoa. Se on säilyttänyt minussa elävänä ja kasvukykyisenä paljon sellaista, mikä muuten olisi kutistunut ja kuollut; alituinen tuores ajatusvirta kävi siinä, missä muut paitsi hän olisivat havainneet vain umpilammen. Synkkä sydämeni olisi saattanut käydä katkeraksi, luonteeni liika ankaraksi, varsinkin kun kohoamiseni korkeaan toimeen välttämättä toi mukanaan yksinäisyyttä, ellei minulla olisi ollut hänen mielenkiintoisia ja viehättäviä käyntejään ja kirjeitään, hänen alituisia lahjojaan ja ystävyydenosoituksiaan. Hänessä viihtyy keveä hilpeys, omituinen huumori ja elämänhalu, joka ei voi olla herättämättä iloisuutta jokaisessa sydämessä, jonka kanssa hän tulee kosketukseen. Ja yhtyneenä hänen terävään älyynsä, hänen laajaan ihmisten ja olojen tuntemukseensa, on hänessä hellämielisyyttä, joka ei ajattele mitään pahaa, aina uskoo hyvää ja toivoo parasta; rakkaus, joka ei koskaan petä; ystävällisyys, joka saattaa häpeämään jokaisen, joka hautoo tylyjä tai kostonhimoisia ajatuksia."
Hugh ei vastannut. Hän istui vaiti, katse kiinnitettynä edessään oleviin kauniisiin kasvoihin, jotka nyt hehkuivat innostuksesta. Hän odotti saavansa kuulla jotain lisää. Nyt se tulikin.
"Myöskin vaikutti minuun", lausui Mora verkkaan, "rakas muisto entisajoilta, jolloin minä nuorena tyttönä olin hovissa kuningattaren seuranaisena; piispa näet huomattavassa määrässä muistuttaa erästä, joka, kuten minä vasta tänä aamuna ensi kerran kuulin, todellakin oli hänelle läheistä sukua. Muistatko, Hugh, että minä monta vuotta sitten puhuin isä Gervaisesta?"
"Muistan", vastasi ritari.
Mora nojasi kyynärpäänsä pöytään, taivutti kasvoi käsiinsä ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.
"Isä Gervaise oli minulle enemmän kuin koskaan olen kertonut sinulle, Hugh."
"Mitä oli hän sinulle, Mora?"
"Hän oli tyttökauteni ihanne. Yhteen aikaan minä ajattelin häntä päivällä ja uneksin hänestä yöllä. Ainoatakaan hänen sanaansa minä en ole koskaan unohtanut. Monet hänen lauselmistaan ja elämänohjeistaan ovat vaikuttaneet ja vieläkin syvästi vaikuttavat koko minun elämääni. Itse asiassa Hugh, minä rakastin isä Gervaisea, en niin kuin nainen rakastaa miestä — ah, en suinkaan! Vaan pikemmin kuin nunna rakastaa Herraansa."