Hän ei tajunnut olevansa naimisissa Hugh'n kanssa, vaan hänen mieltänsä avarsi ajatus, että hän oli Hugh'n kihlattu. Ja hän oli onnellinen — syvästi onnellinen.
Akkunasta poistuen hän polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen, missä hän muinoin oli kohottanut niin monta hehkuvaa rukousta lemmittynsä onnellisen paluun hyväksi.
"Pyhä Neitsyt", lausui hän, "minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."
Vuodet luisuivat hänen yltään. Hän tunsi olevansa lapsi taas. Hän kaipasi äitinsä osaaottavaa hellyyttä. Kun äiti oli poissa, hän kääntyi armaan Jumalanäidin puoleen.
Kuvassa, jonka edessä hän polvistui, näkyi pyhä Neitsyt seisaallaan, kookkaana, kauniina ja armollisena; Vapahtaja-lapsi istui hänen vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojasi Neitsyt poikaansa itseään vasten ja poika ojensi käsivartensa ulospäin. Ei kumpikaan hymyillyt. Molemmat olivat vakavat, jopa synkätkin.
"Kotiin", kuiskasi Mora. "Pyhä Neitsyt, minä kiitän sinua siitä, että olet lähettänyt minut kotiin."
"Ei", vastasi ääni hänen sisässään. "Minä en lähettänyt sinua kotiin. Minä annoin sinut hänelle, jolle sinä kuulut. Hän on tuonut sinut kotiin. Mitä lausui näky? 'Ota hänet. Hän on sinun. Minä olen ottanut hänet vain antaakseni hänet sinulle.'"
Ja kuitenkaan Hugh ei tiennyt mitään tästä armollisesta ilmoituksesta, tästä näystä, josta hänen oli Moraa kiittäminen. Tähän saakka oli Moran ollut mahdoton kertoa hänelle siitä. Nyt kaipasi hän Hugh'ta jakamaan tämän ihmeen kanssaan.
Mora meni vuoteelleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Kuudan oli liian kirkas; huone liika suloisesti tuttu. Ja tuntui kuin olisi hän vasta eilen eronnut Hugh'sta muurilla, kiihkoisan lemmen ja kaipauksen vallassa.
Hänessä virisi voimakas halu nousta tälle muurille ja seista uudelleen siellä, missä hän oli seisonut lausuessaan ritarilleen jäähyväiset.