Niin taitavasti ohjasi Hugh Moran mieltä tässä kohden, että hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi hän vain kotimatkalla, oltuansa kauan poissa vieraassa maassa.
Hänen mielessään virisi joka hetki ehkäisemätön ilo ja kotiansa kohti matkaavan hilpeät odotukset.
Kukin Hugh'n seurassa vietetyistä päivistä näytti pyyhkäisevän pois yhden tai useamman välilläolevista vuosista, niin että kun seitsemännen päivän iltana Moran vanhan kodin harmaat tornit tulivat näkyviin, tuntui, kuin olisivat he vasta eilen eronneet näillä samoilla muureilla, ja Mora oli nähnyt ritarinsa ratsastavan pois, kunnes hänet peitti näkyvistä sama mäntymetsä, josta he nyt ratsastivat esiin.
Polvistuessaan akkuna-aukossa tunsi hän ajatustensa hukkuvan mielenliikutusten pyörteeseen, kun hän muisti heidän tulohetkensä. Suurelle portille johtava tie, jokainen puu ja kumpu, jokainen kanto ja kivi oli rakas ja tuttu ja palautti mieleen lapsuusajan iloja ja suruja, seikkailuja ja puuhia. Entä kun he astuivat veräjästä sisään ja näkivät tuttavat kasvot ja kuulivat iloiset tervehdykset — Zachary, valkotukkaisena, mutta vielä punakkana ja rotevana, odotti portaiden juurella, ja ovensuussa, missä ehkä yksinäisyydentunne olisi vallannut hänet, seisoi vanha Debbie, katsellen häntä, kuin ei hän koskaan olisikaan ollut poissa, odottaen häntä avoimin sylin. Tätä hetkeä siis oli Hugh valmistellut, kun hän tänä aamuna oli toimittanut mistress Deborah'n aikaisin matkaan ja Moran kanssa ratsastanut pitempää tietä.
Mora kääntyi äkillisen yllykkeen vaikutuksesta ja ojensi ritarilleen vasemman kätensä, jotta tämä yhdessä hänen kanssaan astuisi kynnyksen yli. Mutta ritari oli kumartunut tarkastamaan hänen ratsunsa oikeata etukaviota, koska Mora oli kuvitellut Iconin arastellen astuneen sillä viimeisen puolenpeninkulman kuluessa; täten astui Mora yksinänsä sisään.
Takanaan kuuli hän vanhan Debbien lausuvan kaikkein soimaavimmalla äänellään: "Rouva ojensi kätensä teille, sir Hugh, ettekä te huomannut sitä!" Mutta ritarin syvä ääni vastasi kohteliaasti: "Ainoakaan hänen katseistaan tai eleistään ei jää, kunnon mistress Deborah, minulta huomaamatta, oli se kuinka vähäinen tahansa." Tämä värähdytti Moran sydäntä paljoa enemmän kuin jos Hugh'n käsi vastaukseksi olisi tarttunut hänen käteensä, tiesihän hän, että Hugh täten saattoi uskollisesti häntä kaivata, ja että hän saattoi niin tehdä vain ehdolla, ettei hän koskaan hellittänyt ankaraa itsehillintäänsä.
Ja samalla alkoi Mora toivoa, että Hugh olisi vähemmän ankara ja uskollinen itselleen, niin että hän hetkeksi saisi tuntea hänen käsivarsiensa lujan otteen ympärillään. Hugh'n jyrkkä pysyminen lupauksessaan oli Morasta kuin rangaistus siitä, että hän oli vavissut.
Miksi hän olikaan vavissut?… Vapisisiko hän nyt…?
Tämä ihmeellinen ensi ilta oli kulunut sukkelaan; he olivat käyskelleet huoneesta huoneeseen, astelleet puutarhassa ja illastaneet pitosalissa, missä heitä palvelivat Mark ja Beaumont ja Zachary ylivalvojana seisoi Moran tuolin takana.
Sitten he vielä kerran olivat käyneet penkereellä, juhlallisesti toivottaneet hyvää yötä tähdille, ja viimeksi oli hän viettänyt tämän rauhaisen mietehetken omassa huoneessaan.