Ihmeellinen elämys oli ollut hänelle — joka oli ollut Valkoisten sisarten prioritar — näin ratsastaa ulos säteilevään, aurinkoiseen maailmaan.
Hugh oli aina hänen vierellään, huomaavaisena, hellänä, suojellen häntä kaikilta mahdollisilta vaivoilta ja vaaroilta ja kuitenkaan vaatimatta mitään, pyytämättä mitään itselleen.
Kun eräänä yönä ei voitu olla varmoja majapaikan turvallisuudesta, huomasi Mora perästäpäin, että Hugh oli maannut kaiken yötä sen huoneen kynnyksellä, missä hän ynnä Debbie nukkuivat.
Eräänä toisena yönä näki hän Hugh'n verkkaan astelevan edestakaisin akkunansa alla.
Mutta kun aamu tuli ja he yhdessä aloittivat uuden päivän, tervehti Hugh häntä iloisesti, kirkkain silmin ja pilvettömin otsin, eikä niinkuin se, joka on pahalla tuulella ja tyytymätön ja loukkaantunut, kun ei ole saanut nauttia oikeuttaan.
Ah jokaisen uuden päivän ihmettä! Mikä riemu ratsastaa pitkin metsäpolkujen pehmyttä sammalpohjaa, mihin päivänvalo loi tanssivia läikkiä läpi tuuhean huojuvan lehvistön, ja arka kauris katseli pensaikosta lempein silmin ja herkin liikkein; ulos sieltä, rämemaan villiin vapauteen, missä Icon, pärskyttäen raikastunutta ilmaa, tahtoi koukistella kaulaansa ja nelistää iloissaan vain siitä, että oli jättänyt kivitetyt kadut ja pihat kauas taaksensa.
Ja yhä he vaan ratsastivat pohjoiseen päin, ja koti läheni.
Ajatellessaan näitä pitkiä yhdessä vietettyjä tunteja Mora havaitsi, kuinka helppo hänen oli ollut tottua Hugh'n seuraan ja kuinka tähän oli syynä vain hänen hienotunteisuutensa ja epäitsekkyytensä. Hugh puheli hänen kanssaan alinomaa, muttei koskaan omista tunteistaan häntä kohtaan.
Hugh kertoi hänelle seikkailuistaan Itämailla; tapahtumista Englannissa viimeisen kahdeksan vuoden kuluessa, mikäli hän oli ollut tilaisuudessa niihin tutustumaan; kodistaan ja omaisuudestaan; Moran kodista ja ilosta, millä hänen väkensä oli ottava hänet vastaan.
Hugh ei milloinkaan puhunut luostarista eikä niistä tapahtumarikkaista päivistä, jotka he yhdessä olivat äskettäin eläneet.