Ja tämä oli tapahtunut kahdeksan vuotta sitten, ihmisten ajanlaskun mukaan lukien. Mutta mikä se olisi ollut nunnien ajanlaskun mukaan? Ja rakastavaisten? Elämänikä? vai yksi yö?
Elämäniältäpä se tuntui Valkoisten sisarten priorittaresta nyt ensi päivinä hänen palattuaan maailmaan.
Mutta naisen mielestä, joka nyt polvistui akkuna-aukkoon hengittämään kesäyön suloista tuoksua, katsomaan lempein kaihoisin silmin tuttua maisemaa, joka kylpi hopeisessa kuutamossa, se oli vain — yksi yö.
Yksi yö — siitä kun hän seisoi muurilla, lemmittynsä käsivarret ympärillään.
Yksi yö — siitä kun hän lausui: "Sinä palaat minun luokseni, Hugh… Minun rakkauteni ympäröi sinut aina hopeakilpenä."
Yksi yö — siitä kun hän oli lausunut viimeisinä sanoina mitä Hugh saattoi hänen huuliltaan kuulla. "Impi tai vaimo — Jumala tietää, että minä aina olen sinun. Sinun, enkä kenenkään muun, ikuisesti."
Kaikista tähän huoneeseen liittyvistä muistoista oli tänä yönä selvin hänen sydämensä kipu silloin, kun Hugh oli lähtenyt. Hänestä oli tuntunut silloin, ettei tämä kipu koskaan saattaisi sammua, ennenkuin hän taas oli puristanut Hugh'n pään rintaansa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei se koskaan ollut sammunut. Hänen oli onnistunut se huumata ja kieltää, nimittää sitä toisin nimin, mutta sammuttaa ei koskaan.
Tänä yönä se oli yhtä suloisen pakoittava kuin kahdeksan vuotta sitten, yönä, jolloin hän oli kuutamoiselta muurilta verkkaan astunut tähän samaan huoneeseen.
Mutta tänä yönä hän oli impi ja vaimo. Senlisäksi oli Hugh täällä, tämän saman katon alla. Hän oli vakavasti toivottanut Moralle hyvää yötä, edes koskettamatta hänen kättään. Mutta hänen tummat silmänsä olivat lausuneet: "minä rakastan sinua".
Akkuna-aukkoon polvistuessaan Mora palautti mieleensä päivät siitä lähtien kun he olivat ratsastaneet Warwickista.