Tähän huoneeseen oli hän vihan vallassa paennut sisarpuolensa Eleanorin kanssa sattuneen kohtauksen jälkeen, jolloin tämä oli yrittänyt riistää häneltä hänen perintönsä — isänsä hänelle jättämän ylvään linnan ja maat, joiden omistusoikeuden ynnä niiden mukana siirtyvän isän arvonimen itse kuningas oli vahvistanut. Nämä Eleanor himoitsi omalle pojalleen; mutta yhtä vähän houkutukset ja liehittelyt kuin uhkaukset ja julmat vihjaukset olivat voineet saada Moran luopumaan oikeudenmukaisesta omaisuudestaan — lapsuuden kodistaan.
Ennenkuin tämän myrskyn mainingit vielä olivat taintuneet, oli Hugh d'Argent ensi kerran astunut näyttämölle: hän ratsasti linnanpihaan kuninkaan lähettinä, mutta ilmaisi samalla nuorelle kreivittärelle olevansa hänen läheinen naapurinsa, Cumberlandin kukkuloiden keskellä, kohtalaisen matkan päässä olevan linnan ja maiden perijä.
Kummassakin oli syttynyt rakkaus ensi näkemältä. Lyhytaikaisen mutta hehkuvan kosintansa kautta oli ritarin onnistunut voittaa Moran tyttömäinen vastustus, sillä tietoisuus siitä, että hänen sydämensä jo oli siirtynyt rakastajan puolelle, oli tehnyt hänet jäykäksi.
Kun Mora, ritarin kiihkeän päättäväisyyden voittamana vihdoin oli antautunut ja tullut hänen morsiamekseen, oli Morasta tuntunut, kuin ei elämässä voisi olla suloisempaa iloa.
Mutta ritari, joka ei ollut niin helposti tyydytetty, joka aina oli ollut itsepintainen ja kiihkeä, joka vielä lisäksi jo oli ottanut ristin rinnalleen ja nyt sai kutsun heti liittyä kuninkaaseen ja lähteä Palestiinaan, halusi, että avioliitto solmittaisiin heti, jotta hän voisi ottaa Moran kuningattaren hoviin, jonne hänen serkkunsa Alfrida jo oli kutsuttu, taikka että, jos hänen piti jättää Mora tänne, hän edes voisi jättää hänet vihittynä vaimonaan eikä kihlattuna morsionaan.
Mutta tässä olivat Eleanor ynnä hänen miehensä puuttuneet asiaan, ja käyttäen hyväkseen asemaansa Moran luontaisina holhoojina olivat he kieltäneet vihkimyksen toimittamisen. Tämä teki välttämättömäksi kuninkaan suostumuksen, jota ei voitu hankkia, hän kun oli Pyhässä Maassa: eikä Hugh'lla ollut mitään halua turvautua äiti-kuningattareen, joka hoiti hallitusta kuninkaan poissaollessa tai päästää kihlattunsa uudelleen kosketuksiin Windsorin hovin kanssa.
Mora — joka salassa oli iloissaan siitä, että hän sai vähän kauemmin nauttia kihlausajan suloa, sen lupauksia tulevasta tuntemattomasta, mutta syvemmästä ilosta — ei myöntynyt Hugh'n houkutuksiin uhmata Eleanoria, torjua hänen oikeudeton käskyvaltansa ja naida Hugh ilman kuninkaan lupaa. Hän oli hurmaantuneena askeleestaan, jonka hän oli ottanut kohti aavistamatonta onnen tilaa, eikä hän tuntenut mitään pakkoa tai halua kiiruhtaa ottamaan toista.
Mutta nyt, kun Mora, viimeisten yhteisten hetkien hurman ylläpitämänä, oli antanut Hugh'n mennä ja näki hänen ratsastavan pois, valtasi hänet outo aavistus tulevasta onnettomuudesta ynnä levoton kaipaus, jonka aihetta hän ei voinut käsittää, mutta jonka hän tiesi pysyvän sammumattomana kunnes hän taas saisi painaa Hugh'n pään rintaansa vasten, tuntea hänen kiharan tukkansa sormissaan ja tietää hänet vahingoittumattomaksi ja omakseen.
Niinpä oli tämä huone saanut olla pitkien rukous- ja valvontahetkien todistajana, jolloin Mora polvistui akkunain välissä olevan alttarin eteen, anoen pyhältä Neitsyeltä ja pyhältä Josefilta, että hänen lemmittynsä saisi terveenä palata.
Sitten tuli uutisia Hugh'n luulotellusta petoksesta; ja tästä huoneesta oli Mora lähtenyt kätkemään murtuneen sydämensä luostarin pyhään suojaan, tarjoamaan Jumalan ja pyhän kirkon palvelukseen elämänsä, jolta miehen heikkous oli riistänyt kaikki sen luonnolliset ilot.