Hän meni kappeliin ja polvistui pitkään rukoukseen pyhän Josefin alttarin eteen. Hän rukoili hehkuvalla hartaudella, että hänen varoituksensa saapuisi ritarin käsiin, ennenkuin hänen huuliltaan oli pujahtanut mikään sana, joka saattaisi horjuttaa Moran uskoa siihen, mikä hänen silmissään yksinään pystyi oikeuttamaan hänen ottamansa kohtalokkaan askelen.
Piispa rukoili ja paastosi; paastosi, rukoili ja valvoi. Läpi koko yön hän ajatuksissaan seurasi veli Philipiä ja hänen seuralaisiaan heidän matkallaan kohti pohjoista, kautta metsien, laaksojen ja rämeiden, suoraan Moran kotiin, jonne hän ynnä Mora pyrkivät toista kiertävämpää tietä.
XLIII luku
VANHA KOHTAUSPAIKKA.
Avoimesta akkuna-aukosta tulviva kuudan valaisi kirkkaalla säteilyllään huoneen, joka Mora de Nordien tyttöaikana oli ollut hänen makuukammionsa.
Se sisälsi monia lapsuuden aarteita. Jokainen sen tuttu esine kuiski jo kauan sitten äänettömyyden salaperäiseen Valtakuntaan siirtyneiden rakkaiden lemmestä ja huolenpidosta: jalosta isästä, joka oli kaatunut taistelussa; hellästä äidistä, joka ei jaksanut jäädä eloon soturinsa jälkeen, jonka kutsu oli käskevämpi kuin heidän molempain ihailemansa kauniin tyttären tarve.
Moran mielestä oli huone täynnä helliä ja ahdistavia muistoja.
Kuinka monet tyttöunelmat hän olikaan uneksinut terveen ruumiinsa levätessä tällä vuoteella, uuvutettuaan itsensä hurjilla ratsastuksilla tai hiipimällä jyrkillä kallioilla etsimässä harvinaisia kukkia istuttaakseen ne puutarhaansa.
Tässä huoneessa hän oli ikävöinyt isäänsä, voimakkaat nuoret käsivarret kierrettyinä itkevän äidin ympäri.
Tässä huoneessa oli hän itkenyt äitiänsä, eikä häntä lohduttamassa ollut kukaan lukuunottamatta hänen uskollista imettäjäänsä, Deborahia.