"Sinäkö sait minut tulemaan tänne?" kuiskasi
Mora vihdoin.
"En, rakkaani", vastasi Hugh heti, "ellei ajatukseni, joka alinomaa viipyi sinussa, saattanut sinua luokseni. Minä kuvittelin sinun rauhallisesti nukkuvan."
"Minä en voinut nukkua", lausui Mora. "Minusta tuntui, ettei pyhä Neitsyt ollut minuun tyytyväinen, kun minä kaikkina näinä päivinä olen jättänyt sinulle kertomatta, minkä ihmeellisen ja erikoisen armon hän on minulle osoittanut.
"Minä tiesin", vastasi ritari, "että minä vielä saisin kuulla, mikä sinun mielenmuutoksesi aiheutti. Minä olin varma siitä, että sen vaikutti jokin merkitsevä seikka. Piispa kehoitti minua luopumaan toiveistani. Mutta minä olin rukoillut pyhää Neitsyttä lähettämään sinut minulle, enkä minä saattanut kadottaa uskoani rukouksen voimaan."
"Pyhä Neitsyt minut todellakin lähetti", sanoi Mora hyvin vienosti. "Hugh, uskaltaisinko kertoa sinulle kaiken nyt tässä? Mitähän jos meidät huomataan täällä muurilla öiseen aikaan?"
Hugh ei saattanut pidättää hymyään.
"Armaani", sanoi hän, "ei meitä kukaan huomaa. Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin tottakai meillä on oikeus olla yhdessä muurilla tai niiden ulkopuolella, mihinkä vuorokauden aikaan hyvänsä."
Matala puupenkki oli rintamuksen varjossa.
Mora istui sille ja viittasi ritaria asettumaan viereensä.