"Istu tähän, Hugh. Silloin voimme puhua matalalla äänellä."
"Minä voin paremmin kuunnella seisaallani", vastasi ritari, mutta astui lähelle Moraa, nosti toisen jalkansa penkille, nojasi kyynärpään polveensa, leuan käteensä ja katseli alas häneen.
"Hugh", sanoi Mora. "Minä vastustin sinun houkutuksiasi; minä vastustin piispan todistelua; minä vastustin oman sydänraukkani kaipausta. Minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jalallani. Minä sanoin, ettei mikään voisi saada minua rikkomaan lupauksiani, ellei pyhä Neitsyt itse antaisi minulle selvää merkkiä siitä, että pyhä velvollisuuteni kohdistui sinuun, täten vapauttaen minut siteistäni ja osoittaen että Jumala tahtoi minun jättävän luostarin ja uudelleen ottamaan vastaan sinun entiset kihlasi.
"No antoiko pyhä Neitsyt sellaisen merkin?" kysyi ritari, kiinnittäen tumman katseensa Moran kasvoihin.
Mora kohotti kasvonsa, ne olivat kalpeat ja suloiset ja loistivat kuutamossa.
"Enemmän kuin merkin", sanoi hän, "pyhä Neitsyt salli ihmeellisen näyn, jossa kuultiin hänen oma äänensä, mikä ilmaisi myöntymyksen ja käskyn."
Ritari teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen, kohottaen katseensa kohti taivasta hehkuvaan kiitosrukoukseen. Hän nosti huulilleen kultaisen medaljongin, joka riippui hänen kaulassaan, ja jossa oli pyhän Neitsyen kuva, ja suuteli sitä hartaasti. Hänet valtasi liikutus, hän peitti kasvonsa käsillään ja oli polvillaan pää kumartuneena, lausuen matalalla äänellä Salve Regina rukousta.
Mora katseli häntä, syvä ilo sydämessään. Tämä hehkuva ja harras kiitos erosi niin suuresti siitä puolittain epäuskoisesta, puolittain iloittelevasta mielentilasta, millä Worcesterin piispa oli vastaanottanut Moran kuvauksen ihmeestä. Hugh'n harras palvonta täytti Moran onnentunnolla.
Mutta Hugh nousi ja seisoi taas Moran rinnalla, odottavana, uteliaana.
"Kerro minulle enemmän; ei, kerro minulle kaikki", sanoi hän.