"Näyn näki", alkoi Mora, "vanha maallikkosisar Mary Antony."
"Mary Antonyko", kysyi Hugh rypistynein kulmin. "'Vanha maallikkosisar Mary Antony?' Kuinkako minä tunnen tämän nimen? Olen muistavinani piispan puhuneen hänestä kävellessämme yhdessä palatsin puutarhassa, päivää jälkeen kuin lähetti saapui Roomasta. Muistaakseni piispa sanoi, että vain hän tiesi minun tunkeutumisestani luostariin, mutta että tähän uskolliseen olentoon saattoi luottaa."
"Ei, Hugh, sinä erehdyt", vastasi Mora. "Minä sen sinulle kerroin, jo ennenkuin tiesin, että tungettelija olit sinä, silloin kuin vielä puhuttelin sinua sisar Seraphinen Wilfred serkkuna. Minä sanoin, että sinun aikeesi oli ehkäissyt uskollisuudellaan vanha maallikkosisar Mary Antony, joka aina laski valkoiset sisaret heidän mennessään kirkkoon ja sieltä palatessaan, ja joka oli ilmoittanut minulle, että yksi enemmän oli palannut kuin mennyt. Perästäpäin tuotti minulle vaikean pulman se, mitenkä minun oli selitettävä asia Mary Antonylle, mutta minun suureksi helpotuksekseni hän tulikin ja tunnusti erehtyneensä ja laskeneensa väärin. Iloissani minä tietenkin jätin asian silleen, niin että hänellä oli yhtä vähän kuin kenelläkään muulla luostarin asukkaalla mitään aavistusta sinun käynnistäsi siellä. Vain piispa, sinä ja minä tiesimme sen.
"Siinä tapauksessa minä olen erehtynyt", sanoi ritari. "Mutta minä olen varma siitä, että olen kuullut tuon nimen ja että sen omistajalla oli jotain tietoa minun toimistani. Mutta minä pyydän sinua, armaani, kerro minulle kaikki."
Ja heidän istuessaan täällä Moran vanhan kodin muurilla, tuoksuvan, hiiskumattoman kesäyön helmassa, kertoi hän alusta saakka Mary Antonyn tainnostilan merkilliset vaiheet ja pyhän näyn, jonka hän oli kokenut.
Ritari kuunteli hehkuvin silmin. Kerran hän keskeytti kertomuksen huudahtaakseen: "Totta, totta! Totta enemmän kuin voit uskoakaan. Jäätyäni yksin kammioosi minä polvistuin pyhän Neitsyen eteen lausuen juuri nämä sanat: 'Jumalan Äiti, anna hänet minulle. Sääli ikävöivää sydäntä, yksinäistä kotia, synkkää liettä, ja anna hänet minulle'. Vain pyhä Neitsyt, jonka puoleen minä käännyin, saattoi kuulla näiden sanain viriävän huuliltani."
Ja taaskin polvistui Hugh, suuteli medaljongia, ja korotti taivaaseen katseensa, josta loisti harras palvonta.
Jatkaen kertomustaan kuvasi Mora hänelle kaiken, jokaisen vaiheen pitkänä valvontayönään, mainiten myös, kuinka hän oli anonut suoraan itselleen annettua merkkiä, jonka satakielen äkillinen ilmestys olikin hänelle antanut. Mutta tämä ei tehnyt mitään vaikutusta Hugh'hun, joka oli tykkänään vaipunut näyn kuvitelmaan, eikä enää voinut suoda sijaa millekään epäröinnille eikä epävarmuudelle. Kuullessaan kertomuksen Moran suusta, häneltä jäi tajuamatta se hiukan hullunkurinen sävy, mikä liittyi jokaiseen Mary Antony eukon esitykseen, koski se kuinka pyhiä asioita tahansa.
Ritari oli ristiretkeläinen. Monet taistelut oli hän taistellut kristinuskon ylevimpien ihanteiden puolesta. Pyhiinvaeltaja oli hän myöskin, ja hän oli käynyt lukemattomissa pyhissä paikoissa. Vuosikausia oli hän hengittänyt uskonnollisuuden ilmaa maassa, jossa tosi uskonnolla on kehtonsa, ja kaikki mikä hänessä oli voimakkainta ja miehekkäintä oli vastannut siihen yksinkertaisella, mutta syvällä ja hehkuvalla hartaudella, mikä teki hänen uskonnollisuudestaan hänen olentonsa elinvoimaisimman osan. Tämä se myös oli antanut hänelle hänen ylvään uljuutensa hänen kantaessaan murheensa taakkaa. Sepä nyt myös antoi hänelle hänen ylvään riemunsa hänen ottaessaan vastaan suuren onnensa lahjan. Hänen mielensä täytti hurmiolla ajatus, että taivas oli antanut hänelle hänen vaimonsa suoraan vastaukseksi hänen omaan hartaimpaan pyyntöönsä.
Kun Mora vihdoin nousi seisomaan, kohottaen käsivartensa päänsä yli ja ojennellen solakoita jäseniään, sanoi ritari: