Kääntyessään pois valtatieltä ja ohjatessaan Iconin syrjäiselle metsäpolulle huudahti Mora kerran toisensa jälkeen ääneen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa: "Minä menen mieheni luo ja minä haluan ratsastaa yksin."
Miten ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan tämä meno miehensä luo, tämä hänen syvempi antautuminen, tämä runsaampi palkitseminen.
Kun Mora oli mennyt hänen luokseen kryptassa, oli hänen ruumiinsa kaihtanut häntä, hänen sielunsa oli häpeissään, nöyryytetty ja vastahakoinen. Vain hänen tahtonsa oli saanut hänet kulkemaan päätöksensä mukaista uraa, pidättänyt hänet paareilla, kunnes oli liika myöhäistä huutaa ääneen tai palata takaisin.
Hurja ilo puistatti Moraa.
Pehmeä salaperäinen metsäpolku, joka poimutteli avarien lehväholvien alatse, näytti loihdutulta. Iconin kaviot painuivat kaiuttomasti sammaleeseen. Hiljaisuus tuntui olevan tulvillaan kuiskivaa elämää. Jänis vihelsi mättäällä ja livahti tiehensä. Suuria lintuja lähti odottamatta suhisevin siivin lentoon. Pelottomat pikkulinnut jäivät oksilleen visertelemään.
Pensaiden ja paasien välissä oli hoppua, vilkkuvia, tarkkaavaisia silmiä, elämää, joka itse näkymättömänä pysyi varuillaan. Mutta kaikki nämä vaihtelevat äänet, mitä luonto siroitteli metsän siimekseen, vain korostivat suurta hiljaisuutta, äärimäistä yksinäisyyttä, ihmisasuntojen kaukaista etäisyyttä. Verkalleen huojuvien lehvien lomitse lankesi päivänvalo kultaisina kimppuina tai vaihtelevina keltaisina läikkinä alas metsäpolulle.
Ratsastajatarta värähdyttävä ilo tuntui siirtyvän ratsuun. Se nelisti yli nummen ja sitä oli vaikea saada pidätetyksi, kun kuljettiin hankalien kallioiden lomitse tai äkkiä käännyttiin odottamattomaan suuntaan.
Mora ratsasti kuin unissaan. "Minä menen mieheni luo!" huusi hän metsään, "ja minä tahdon ratsastaa yksin!" Ja äkkiä puhkesi hän veisaamaan vastustamatonta ylistysvirttä: "Jesu dulcis memorial" Ja kun hän vaikeni, vastasivat näkymättömät kuoripojat lehväholvista: "Dulcis, dulcis!" Ja joka kerran kuin Icon kuuli hänen äänensä luimisti se korviaan ja ravasi ripeämmin.
Vähän ennen kuin tultiin perille laskeutui tie metsän sisustassa olevaan syvänteeseen.
Tänne pääsivät päivänsäteet tuskin tunkeutumaan, polku kävi hankalaksi ja livettäväksi, vesisuoni pulppusi esiin irtokivien välistä.