Hän ei voinut sitä itselleen selvittää — mutta jollakin tavoin oli synkkyys keventynyt. Yksinäisyyden tunne oli haihtunut. Näkymätön tuntui olevan hänen luonaan. Ja rukous virisi hänen avuttomassa sielussaan, kuin voimakkaiden valkeiden siipien kohottava lyönti.
"Oi Jumala", sanoi hän, "sinä näytit minusta vieraalta, kun minä kohtasin sinut oman elämäni tiellä. Minä tunnen sinut jumalallisena lapsena, minä tunnen sinut ristiinnaulittuna, minä tunnen sinut ylösnousseena ja taivaaseen astuneena, minne minun maalliset silmäni eivät voi sinua seurata. Mutta jos sinä joskus olet astunut lähelle jokapäiväisen elämän kivistä polkua, silloin ovat silmäni olleet ummessa enkä minä ole sinua tuntenut."
Hugh seisoi liikkumattomana, katse kiinnitettynä päivänlaskun loistoon. Ja hänelle tulivat mieleen, niin selvinä kuin olisi ne vast'ikään lausuttu, isä Gervaisen sanat: "Hän elää aina meidän välimiehenämme."
Ritari kohotti kättään. "Oh, jos sinä elät", sanoi hän, "ja elävänä tiedät kaiken, ja tietävänä rakastat, niin suo minun havaita läsnäolosi — suo minulle elämän ja rakkauden ilmestys, joka valaisee tämän epätietoisuuden sumun."
* * * * *
Kun Hugh kääntyi takaisin työhönsä, tuntui niin raskas paino vierähtäneen; hänen sydämeltään, että hän puhkesi lauluun, vaihtaessaan uuden terän kirveeseensä.
Sitten meni hän nurkkaan, missä seisoi hänen hopeinen kilpensä. Tähän saakka oli hän pitänyt silmänsä siitä poissa. Se herätti hänessä ajatuksia, joita hän oli koettanut torjua. Mutta nyt istuutui hän kiilloittamaan sitä, kunnes sen pinta loisti kuin peili. Ja työskennellessään lausui hän itsekseen: "Mitä sanoi piispa? Että minulle ei hopeakilvestä heijastunut muuta kuin omat ylpeät kasvoni. Mutta minä sanoin vaimolleni, että minä näin siinä Jumalan kasvot tai mitä minä sitä lähinnä tiedän, ja hänen takanaan lemmittyni kasvot, ja jos minä en olisi asettanut kunnian vaatimusta ensi sijalle, olisi rakkauteni häntä kohtaan tahrautunut".
Hugh seisoi niin, että hopeakilpi heijasti auringonlaskua, mutta polvistuessaan toiselle jalalleen ei hän saattanut nähdä omaa peilikuvaansa.
Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka oli vaipumaisillaan taivaanrannan alle, näytti hehkuvan esiin kilven syvimmästä sydämestä.
Hugh muisti kaksi säettä eräästä heprealaisesta runosta, jota rabbilla oli tapana lausua auringonlaskussa: "Herra Jumala on aurinko ja kilpi: Herra on antava armon ja kunnian, mitään hyvää ei hän ole kätkevä niiltä, jotka vanhurskaasti vaeltavat. Oi kodittomien Jumala, autuas on se, ken sinuun luottaa."