"Oi Hugh!," vastasi Mora. "Minä olen katsonut syvään toden miehen sydämeen. Minä olen havainnut itseni arvottomaksi sinun suuren rehellisyytesi valossa. Minä olen nähnyt kaikkien muiden lankeavan, mutta Hopeakilven ritarini seisovan horjumatta. Minä olen saanut nähdä tämän niin omituisten olosuhteiden vallitessa, että minä nöyrästi käsitän sen Jumalan sormeksi, joka osoittaa minulle hänen tahtonsa tien. Ylpeyteni on lyöty tomuun. Oma tahtoni on isketty maahan. Mutta rakkauteni sinua kohtaan on minulle tullut suurimmaksi asiaksi, mitä naisen sydän voi tuntea. Sinun uskollisuutesi saattaa minun epäilykseni häpeään. Ja niin saattaa vaimosi vihdoinkin tulla luoksesi tuntematta epäilystä, vapisematta ja epäröimättä, hän on kaikkinensa yksinkertaisesti vain sinun. Oh, Hugh, sinun omasi — tehdäksesi hänelle mitä mielit. Kaikki nämä vuodet — sinua varten. Ota minut — ah!… Oh, Hugh, sinun vaimosi! Onko tämä rakkautta, vai onko olemassa jokin väkevämpi sana? Oi rakas mieheni, mitenkä vahvojen onkaan sulkujen täytynyt olla, kun tällainen voima on ollut patoutuneena niiden taakse!"
* * * * *
Hugh vei hänet suuressa hallissa olevan lieden ääreen ja istutti hänet tuoliin, jossa hänen äidillään oli tapana istua.
Ja yhä pidellen käsivarsiaan hänen ympärillään hän polvistui Moran eteen, ja kohotti kasvonsa, joiden silmistä hehkui syvempi tuli kuin intohimon haihtuva liekki.
"Madonna!" sanoi hän. "Kotini Madonna!"
Hän kumartui ja kohotti Moran hameen helman huulilleen.
"Ei priorittarena", sanoi hän, "vaan minun jumaloituna vaimonani."
Ja uudestaan kumartui hän ja painoi sen huulilleen.
"Ei nunnaparven kunnianarvoisena äitinä", sanoi hän, "vaan —"
Mora otti Hugh'n pään käsiensä väliin, kätkien hänen hehkuvat silmänsä rintaansa vasten.